Vitut leffoista!

Päivitys

2012-01-04T19:03:00.000+02:00

Kuten huomaatte, että blogi on kohdannut päivityksen hieman virallisemmasta versiosta hieman epävirallisempaan. Syy? En ole akateeminen analyytikko vaan oman oppinut saanut elokuvia katsomalla, joten maanläheisempi tyyli sopii mulle paremmin.

Joten vitut leffoista! :)

Live Free, Fuck Die Hard

2012-01-04T02:55:00.012+02:00

Die Hard 4.0 tuli taas eilen telkkarista. En pystynyt katsomaan sitä 5 minuuttia pitempään ja aloitinkin sen vielä lähestulkoon lopusta. Minun oli pakko lopettaa ja vaihtaa kanavaa siinä kohtaa kun oli se Die Hard 3 otettu kohtaus, jossa McClane ampuu rekan oven läpi roiston ja menee sisään. Se kohtaus itsessään ei ollut viimeinen tikki vaan se kun McClane soittaa Kevin Smithille (äitinsä kellarissa asuva nörtti, hyvin omaperäistä) ja sanoo: "They have my daughter." Siinä kohtaa, mietin että Die Hardin piti olla Commandon jatko-osa, niin ympyrä on sulkeutunut ja tästä Die Hardista on tullut Commando. Paitsi sillä erolla, että Commando on parodia ja tämä oli vaan kliseinen toimintaelokuva, johon on haalittu kaikki "oldest tricks in the book."

Kirjoitin aiemminkin kyseistä leffasta, mut jotenkin mä en vaan voi antaa anteeksi kyseistä leffaa vieläkään.

Monet pitävät kyseisestä leffasta ja toimintaelokuvana se on ihan ok. Mutta Die Hard-sarjassa se on heikko. Ja minäpä kerron miksi.

Jos kyseessä olisi perustoimintaleffa, niin se olisi varmaan mulle ihan ok-leffa. Mutta kun kyse on Die Hard-franchisesta, niin aiempien elokuvien taso on huomattavasti korkeampi kuin mitä nelonen pystyy saavuttamaan.

Toiseksi se mitä tarkoitin "They have my daughter"-kliseellä on se, että tätä nähdään yhä tosi paljon, mutta mikään aiemmista leffoista alentunut siihen, että "They have my wife", koska sen vaimo nyt sattu olevaan vahingossa siellä. Ei siksi, että terroristit tarkoituksellisesti kaappasivat hänet. Mistä päästäänkin seuraavaan epäkohtaan, eli kyseiseen tyttäreen. Jos alkaa miettimään, niin kyseisellä hahmolla koko helvetin elokuvan aikana ei ole mitään muuta funktiota, kuin että saadaan We have your daughter-käänne mukaan. Miksi on pitänyt mennä siitä mistä aita on matalin ja kirjoittaa John McClanen tyttäreksi hahmo, jonka ainut merkitys on olla John McClanen tytär, joka pitää lopuksi pelastaa? Miksi se hahmo olisi muuten tärkeä tarinalle kuin perhesiteen kanssa? Se on laiskaa käsikirjoittamista. Esimerkiksi Commandossa sama "we have your daughter"-klise tehty onnistuneesti, koska pahisten alkuperäinen suunnitelma on kidnapata tytär, että voidaan pakottaa John Matrix tekemään banaanivaltion johtajan salamurha. Nerokkainta siinä leffassa on vielä se, että Matrix päättääkin jättää lähtemästä koko juttuun ja sen sijaan meneekin hakemaan tyttärensä ja tappamaan kaikki!

Ja se mitä tulee vaahtosammutinräjäytyksiin ja helikopteriräjäytyksiin, veikkaan et niitä tuskin edes käsikirjoittajat ovat keksineet. Veikkaan et siellä on Willis, tuottajat ja ohjaajat kehittelleet eri tapoja joilla McClane vois olla cool. Ja se onki se, että McClane ei koskaan ollut cool. Ekassa jaksossa esitellään korkeita paikkoja pelkäävä perus duunarikostaapeli, joka saapuu ulkopuolisena rikkaiden liikemiesten joulujuhliin ja joutuu sopivasti pilvenpiirtäjään loukkuun ja tekemään lopussa"leap of faithin" sen katolta. Koko leffan ajan McClane on häviäjän roolissa ja kaikkia todennäköisyyksiä vastaan voittaa vaikeudet. Tosin lopussa se onkin yltä päältä verta vuotava ja viimeisillä voimillaan hoitaa pääpahiksen. Tässä nelosessa meillä on kalju terminaattori, josta on tullut Commandoakin pahempi tappokone, jolle terroristit eivät ole missään vaiheessa edes mikään uhka ja joka heittää oikeasti vitsejä siitä, että onko pahisten kaupasta loppuneet sankarille uhrattavat pahikset, joita tappaa. Sitä paitsi se hävittäjätaistelun meininki on yhtä kuin selviämistä ydinräjähdyksestä jääkaapissa. Tuon tyypin ei pitäis olla mikään poliisi, sen pitäis olla joku vitun terrorisimin vastaisen järjestön johtaja.

Ylipäätään minua ärsytti elokuvan pyrkimys olemaan cool. Eli heitetään mukaan parkoirjätkä, aasialainen mustiin pukeutunut toimintatyttö, helikoptereita räjäytetään autoilla, kun ammukset on loppu, mutta jos sekään ei ole tarpeeksi coolia, niin McClane räjäyttelee hävittäjiä rekoilla moottoritiellä.

Mutta kaikesta tästä huolimatta, siitä leffasta piti tehdä PG-13 leffa, mikä tarkoittaa kaikesta tästä toiminnasta on riisuttu veri ja kirosanat. Onneksi ne eivät oleellisesti olekkaan koskaan kuuluneet Die Hardeihin ja muihin toimintaleffoihin... Itse asiassa John McClanen hahmo oli aiemmin yksi F-sanan suurkuluttajista. Ja mikä idea ylipäätään jättää pois McClanen tunnetuin lause. Tai no, osittain jättää. Kauas on myös jääneet tupakointi. Oli ne sit hyviksiä tai pahiksia. Helvetti, ekassa osassa he jopa tupakoivat yhdessä. Tietenkin syy on se, että pukutakkituottajat haluavat markkinoida Die Hardia yhä nuoremmalle yleisölle. Mistä asti toimintaleffoja pitää markkinoida nuorille? Kun minä olin nuori niin katsoin aina k-18 tai k-16 leffoja, eikä se ollut mikään ongelma. Eikä minusta se ollut mitenkään ihmeellistä. Lapset ja nuoret kyllä kuulevat kiroilua arkielämässä ihan tarpeeksi paljon, ettei se ole minusta mikään syy tuhota leffoja.

Tämän leffan voisi purkaa osiin ja kertoa miten se epäonnistuu monissa nimenomaan Die Hard-leffoihin ominaisissa asioissa, mutta jätän tekemättä sen, koska se ei ole niin huono, että tarvitsisi käydä sitä vaivaa.

Ja lisää on tulossa Die Hard 5 on jo tuotannossa ja kuvaukset kai alkaa pian. Ja Indy 5 on kai huhuiltu tulevan. Kukaan ei jaksa katsoa vanhoja ukkoja kokeilemassa löytää nuoruuttaan sankareissa, jota he joskus esittivät. Ghostbustersin käsikirjoittajat Dan Aykroyd ja Harold Ramis lähettivät Bill Murraylle Ghostbusters 3 käsikirjoituksen ja Murray lähetti sen takaisin revittynä ja viestin kanssa: "Kukaan ei halua maksaa siitä, että näkee lihavia, vanhoja miehiä haamujen perässä." Jep. Bill Murray on sen tajunnut. Koskahan muut tajuaa.

Hyvää uutta vuotta!

2011-12-31T20:09:00.000+02:00

Nopeasti pyrähdän vain kertomassa, että uudenvuodenlupaukseni on alkaa kirjoittamaan enemmän ja säännöllisemmin ja tällä kertaa hieman enemmän ehkä tuoda sitä analyysia mukaan. Monesti on helpompaa kirjoittaa arvosteluja, kuin oikeasti alkaa purkamaan leffaa osiin. Lupaan alkaa tekemään sitä enemmän. Tekstit tulevatkin ehkä siinä mielessä muuttumaan ja niistä varmaan alkaa muodostumaan hieman erillaisia blogikirjoituksia. Viittaan siihen, että yhtä elokuvaa voidaan kirjoittaa useamman blogin verran.

Lisäksi lupaan myös alkaa kirjoittamaan lisää hyvän tarinan perusteista. Siitä miten luodaan rakenteita elokuviin. Kirjoitan siitä missä elokuvassa on paska rakenne ja missä se taas toimii.

Oli miten oli, kiitos vuodesta 2011 ja tervetuloa vuosi 2012!

Ajaa ja kuolla L.A:ssa

2011-12-13T15:13:00.020+02:00

Nicolas Winding Refnin (Bronson, Valhalla Rising) ohjaama neo-noir-leffa Drive (2011) on elokuva, josta yleensä ihmiset on kuulleet nämä asiat; se on vuoden 2011 paras elokuva, se ei ole niinkuin Fast and Furius tai Transporter ja että se teki autokaahausleffoille saman minkä Leon teki toimintaleffoille. Ja, että se on kasarihenkinen soundtrackiaan myöten. Kaikki nuo pitävät myös paikkansa.

Elokuvan juoni lyhykäisyydessään on tämä; Drivessa on päähenkilö ilman nimeä, (jota esittää erinomaisella roolisuorituksella Ryan Gosling,) joka päivisin on stuntkuski ja autonkorjaaja, ja iltaisin tekee kuutamokeikkoja pakoautokuskina ryöstöissä. Hän pukeutuu kasarihenkiseen takkiin, jossa on skorpioninkuva selässä. Hänen yksinäinen elämänsä saa käänteen kun hän tutustuu naapuriinsa Ireneen (Carey Mulligan) ja hänen poikaansa Benicioon. Irenen mies pääsee pois vankilasta, mutta on velkaa koronkiskurille ja on pakotettu tekemään ryöstökeikka. Kuski päättää auttaa miestä, että perhekin jätettäisiin rauhaan. Kuten yleensä tässä kohtaa leffoissa käy, että kaikki ei mene kuten piti ja ongelmia tulee vastaan. En viitsi oikeastaan spoilata enempää tässä kohdin. Ryan Gosling ei paljoa puhu, eikä ilmekään pahemmin värähdä. Mutta siitä huolimatta, Gosling ei ole koko elokuvan aikana kertaakaan tylsä. Elokuvaan on saatu muutenkin aika nimekäs joukko, lähinnä tv-sarja puolelta olevia hyviä näyttelijöitä. Mukana Breaking Badin Bryan Cranson, Sons of anarchyn Ron Perlman ja Mad menin Christine Hendricks. Mukana on myös veteerinäyttelijä Albert Brooks.

Driven traileri antaa vihjeitä, että kyseessä on taas sellainen leffa, että päähenkilö joutuu ongelmiin ja joutuu käyttämään ainutlaatuisia ajotaitojaan selviytyäkseen tästä seikkailusta ja muuta tyhmää. Ja mitään tälläistä ei koskaan tapahdu. Oikeastaan elokuvassa on tasan kaksi takaa-ajokohtausta. Ja molemmat kestävät sen 5 minuuttia, jos edes sitäkään. Ja nekin takaa-ajokohtaukset eivät ole sellaisia että painetaan kaasu pohjassa 10 poliisiautoa kintereillä vilkut päällä jahdaten tai pahikset ammuskellen auton ikkunoista. Ei mitään sellaista. Leonin trailerikin antaa kuvan, että tässä on kyseessä toimintaleffa, joka on alusta loppuun ranskalaisen machopalkkamurhaajan toiminnan seuraamista. Vaan eipä ole. Tarina kertookin lähinnä tarinan herkästä miehestä ja pienestä tytöstä. Toki toimintaakin on, mutta rajallisesti. Ja sama on tässäkin. Elokuva kertoo lähinnä ihmisistä kuin tapahtumista.

Drive on todellakin tämän vuoden parhaita elokuvia. Tosin tämä on ollut niin paska elokuvavuosi, ettei siihen kruunuun hirveästi tarvii. Ja se ei todellakaan ole sitä, minkälaisen kuvan elokuvan nimi ja traileri antaa. Ja se mikä siitä juuri tekee hyvän. Tämä on siinä mielessä mielenkiintoinen elokuva, että minä haluan todellakin suositella kaikille näkemään tämän. Kokemaan tämän! Mutta samaan aikaan minä en voi suositella tätä, koska jotkut teistä sanoo, että se on tylsä. Mutta se ei ole. Minusta monet kaahausleffat on tylsiä. Jopa itse kaahauskohtaukset on hyvin tylsiä. Tässä ne ei ole. Se miten Drivessa hoidetaan takaa-ajokohtaukset on pitkälti jännitteen luomista. Pakoauto ajelee rauhassa kadulla muiden autojen seassa, jopa poliisiauton takana kulkien vaikka sitä jahdataan. Välillä menee ajaa parkkiin kadun reunaan ja taas jatkaa. Mutta se just onkin jännittävää. Hyvissä, Pahoissa ja Rumissa on legendaarinen kohtaus, jossa kolme miestä ampuu toisiaan. Itse ammuskelu kestää ehkä sekunnin, mutta sen hetken rakentaminen taas useita minuutteja. Ja se on jännittävää. Kolme miestä. Kuka ampuu kenetkin? Se on jännitteen luomista ja se on elokuvan ohjausta.

Tanskalainen ohjaaja Refn on ilmeisesti vanhan liiton miehiä, koska on ymmärtänyt miten se tehdään Hollywood-kollegoitaan paremmin. Elokuvassa on paljon kohtauksia, jotka monet ohjaajat tekisivät toisin. Esim. eräässä kohtauksessa Kuski menee strippibaariin ja lyö vasaralla pahista ja sitten laittaa luodin hänen otsalleen ja uhkaa lyödä luodin päähän. Taustalla on strippareita, jotka vain istuvat taustalla ja ovat silleen, että tätä nyt on nähty näissä piireissä usein ennenkin. Hollywood-kollega olisi laittanut ne stripparit kiljumaan ja juoksemaan edes takaisin ympäriinsä hätääntyneinä. Ylipäätään koko strippibaaria edes näytetä. Kuski kävelee vain suoraan takahuoneeseen, mutta me katsojat tiedämme, että se on strippibaari. Hollywood-kollega olisi tehnyt siinä tilanteessa ajon strippibaarista missä päähenkilö kävelee sen läpi ja naiset tanssivat vieressä ja joku baarimaija yläalastomissa olisi kävellyt tarjottimen kanssa ohi ja hymyillyt viettelevästi. Ei mitään tälläistä tapahtunut.

Ylipäätään tämä elokuva nauttii siitä, että se ei kädestä pidättele. Ja sen takia siitä ei voi olla pitämättä. Elokuva tuo mieleen kirjaimellisesti klassisen nimettömän sankarin, joka tulee jostain ja omaa ainutlaatuisia kykyjä. Kuten Jojimbossa tai Kourallinen dollareita/Last Man Standingissa, joissa kaupunkiin tulee tuntematon mies, josta kukaan ei tiedä mitään. Sitten paljastuukin, että tää kaveri on melkonen miekka/pyssysankari, jolle kukaan ei tunnu mahtavan mitään.

Samoin menee Drivessa. Koskaan ei kerrota mitään taustoja kuskista. Mistä on tullut? Minne hän on menossa? Mistä hän on saanut ajotaitonsa? Miten hän on niin hyvä tappamaan? Kyllä, myöhemmin saamme selville, että hän on myös varsin hyvä tappamaan ihmisiä. Ja vieläpä lähestulkoon aina paljain käsin. Vain kerran koko elokuvan aikana hän ampuu ja silloinkin vain yhden laukauksen. (Päähenkilön takissakin on selkäpuolella skorpionin kuva, mikä herättää ajatuksen logosta kuten Batmanilla tai Spidermanilla on. Hei, hänhän voisi olla Skorpinimies! Ja tämä skorpioni tosiaan pistää. Itse asiassa Refn ja Gossling ovat haastattelussa sanoneet, että pitävät Kuskia supersankarina.) Mutta parasta tässä kaikessa on se, että tuo mies ei ole kuitenkaan mikään machomies, kuten Vin Diesel tai Jason Statham, vaan ihan kaikkea muuta. Elokuvan eräs parhaimmista hetkistä onkin, eräässä hissikohtauksessa, jossa Kuski on Irenen kanssa ja hän huomaa, että vieressä on ammattitappaja, jolla ase pullottaa puvusta. Yleensä tässä kohtaa katsoja ajattelee, että nyt hän käy sen kimppuun. Vaan ei. Kuski ottaa Irene lantiosta kiinni ja suutelee häntä hyvin hellästi ja lempeästi pitkän aikaan. Sitten kun se on ohi, kääntyy Kuski ja tappaa hitmanin paljain käsin hissiin agresiivisesti ja niin raa'asti, että tietää Refnin nähneen Eastern Promisen ja History of Violencen. Jälkimmäinen juuri tuleekin mieleen, sekä tappelukohtauksista, että Kuskin hahmosta. Hän on taitava tappamaan, mutta koskaan ei kerrota miksi näin on. Elokuvan väkivalta on ylipäätään hyvin raakaa. Pahikset viiltävät kurkkuja ja valtimoita auki, eikä päähenkilökään pelkää potkia pahiksen päätä murskaksi. Mutta se ei ole mässäilyä. Se on minusta hyvin realistinen näkemys väkivallasta. Se ei ole coolia. Se ei ole hyvä asia. Itse asiassa ohjaaja Refn oli pyytänyt ohjaaja Gaspar Noélta (Irreversible,Yksin kaikkia vastaan) neuvoja kuinka saada päänmurskaaminen näyttämään raa'alta ja realistiselta.

Elokuva tuokin mieleen muutamien ohjaajien töitä. Juuri tämä David Cronebergin realistinen väkivaltaisuus tuoreimmissa elokuvissa on myös tässä, mutta myös Michael Mannin öisen Los Angelesin kuvaus, jonka Refn on onnistunut todellakin haalimaan. Ja varsin erikoisena yllätyksenä voisin sanoa, että David Lynchin Mulholland Driven unenomanen tunnelma tulee mieleen hyvinkin vahvasti Drive katsoessa. Se oikeastaan tuntuu hyvinkin paljon unelta. Siinä on jotain, että se tuntuu ettei se ole tästä maailmasta.

Huomaa leffojen tagline.

Ahneus

2011-12-12T06:09:00.005+02:00

Katsoin tänään Oliver Stonen Wall Streetin jatko-osan Oliver Stonen myös ohjaaman Wall Street Money Never Sleepsin ja ajattelin siitä kirjoittaa jotain ajatuksia mitä se herätti.

Spoilerivapaa vyöhyke päättyy tähän. Jos et ole katsonut leffaa ja haluat katsoa sen tietämättä mitään, älä lue pidemmälle.

Olin hieman yllättynyt miten hyvin elokuva lopulta toimi. Se ei ollut remake alkuperäisestä, vaan se oli ihan oma tarinansa, vaikka mukana olikin itse Gordon Gekko. Tokihan Bud Foxinkin vilahtaa Charlie Sheeninä. Se taas oli vähintäänkin pettymys, että Charlie Sheen esittää miljönääriplayboyta joka puku päällä joka tulee juhliin molemmissa käsikynkissä nainen. Olisi Stone nyt edes viitsinyt kirjoittaa sen työskentelemässä isälleen siellä lentoyhtiössä jotain duunarinhommia. Alkuperäinen leffa myös toi paholaisen ihmisasussa eli Gordon Gekkon, mutta niin ironista kuin se onkin, että tästä paholaisesta tuli juppien ihailema esikuva ja eipä kyseinen hahmo ole hirveästi tässäkään muuttunut.

Mutta joo. Se, ettei kyse ollut remakesta, ei tarkoita, sitä etteikö siinä olisi paljon alkuperäisestä versiosta. Molemmissa leffoissa on tavallaan kyse kostotarinasta ja tapa miten se kosto tehdään on viedä se mitä pahis eniten rakastaa; raha. Molemmat leffat päättyvät jokseenkin samalla tavalla, että pahikset saavat mitä ansaitsevat ja menettävät rahanvaltansa ja heitä odottaa linnareissu. Ekassa osassa Gordon Gekon oppipoikana on Bud Fox, joka käy välillä tapailemassa isäänsä, joka on duunarina lentoyhtiöllä ja Gekko ilkeämielisenä kapitalistina ajaa Budin isän rakkaan lentoyhtiön konkurssiin, että saa lisää rahaa. Jatko-osassa on taas Shia LaBeoufin esittämä Jake Moore, joka elokuvan alusta lähtien yrittää saada sijoittajia ystävänsä ekologiselle tuotteelle tai mille vaan, sillä ei sinänsä ole mitään väliä, mutta Gekko lupaa järkätä myös tälle rahoituksen (ja vienkin itse kaiken). Vaan väliä on sillä on että nämä hahmot on käytännössä kaikki samoja; oppipojat, Bud ja Jake ja heidän läheiset, jotka luottavat heihin ja Gekko on paholainen jonka kanssa päähenkilö tekee sopimuksen molemmissa ja oppipojat lopulta jätetään oman onnensa nojaan paskaan välikäteen.

Tosin uudemman elokuvan varsinainen konna ei ole Gekko. Alunperin Jaken mentori oli Jaken työnantaja Louis Zabel (aina yhtä hyvä Frank Langella) joka joutuu pankkiirien kautta taloudelliseen ahdinkoon ja tappaa itsensä. Kun Jakelle selviää tämä alkaa tästä hänen kostonsa Josh Brolinin esittämää Bretton Jamesia kohtaan. Bretton myös aikoinaan oli sen takana että Gordon Gekko joutui linnaan. Joten tavallaan sekä Jakella että Gekkolla on molemmilla hänelle kostettevaa ja niipä he yhdessä muodostavat joukkueen sitä varten. Bretton Jamesin paholaisuutta vielä korostetaan hänen punaisella puvullaan.

Naishamot eivät toisaalta olleet tälläkään kertaan kovin aktiivisessa roolissa. Susan Sarandon esittää Jaken äitiä, joka ei osaa hoitaa raha-asioita ollenkaan ja lainailee koko ajan pojaltaan sitä. Ja taas Carey Mulligan esittää Jaken tyttöystävää Winnieta, joka sattuu olemaan myös Gordon Gekkon tytär, mutta ei ole yhtään isänsä kaltainen. Itse asiassa vihaa häntä ja rahaa ylipäätään. Ainakin jos se tulee isukilta. Toisaalta siihen on syynsä, jos isä on tunnettu siitä että hän on manipuloiva paskiainen. Winnie onkin vain perinteiseen mieselokuvaan taustalla vaikka hänen pitäisi olla tärkein henkilö sekä Jakelle että Gordonille, mutta he eivät tunnu missään vaiheessa ottavan mitään painoarvoa hänen mielipiteilleen. Ainut arvo mikä hänellä tuntuu olevan Jakelle ja Gordonille on hänen vaikutusvaltansa näiden miesten "vaihtokaupoissa".

Tarina itsessään peilaa 2008 pankkikriisiä ja Jaken työnantaja Keller Zabel muistuttaakin amerikkalaista investointipankki Bear Stearnsia. Bretton Jamesin johtama Churchill Schwarz on taas tulkinnasta riippuen joko JP Morgan Chase tai Goldman Sachs.

Elokuva oli minusta kuitenkin ihan hyvin kirjoitettu. Pidin siitä, että elokuvissa oli pieniä yksityiskohtia kaiken aikaa. Enkä nyt tarkoita Stonen pieniä leikkauksellisia ja kuvauksellisia juttuja, joita myös oli. Esimerkiksi jos katsoi tarkasti niin saattoi nähdä peilistä outoja hahmoja tai tarkennus muuttua yht'äkkiä taustalle jossa joku itse paholaisen muotokuvan antava kaveri istuu kuin Robert DeNiro suoraan Angel Heartista. Lisäksi minusta oli hauska pieni yksityiskohta, että Jake Mooren kännykän soittoääni oli Hyvien, Pahojen ja Rumien tunnari. Aluksi mietin hetken, että miksi juuri tämä soittoääni. Tämä on tarkoituksellista, koska se on niin selvä että kaikki tunnistavat sen. Sitten huomasin, että yksi näytteliöistä on Eli Wallach eli Tuco.

Mutta se mikä uudemman tarinan opetus tuntui olevan, että huipulla on yksinäistä. Ahneus ei tuo onnea. Rahasäkit eivät ole kavereita, eivätkä perhettä. Gordon Gekkokin oppii tämän lopulta. Siinä missä Bud Fox pysyi nilkkinä (kuten näyttelijänsä) tuntui Jake Moore ymmärtävän mikä elämässä on lopulta tärkeää. Ja elokuva päättyy kliseiseen kotivideokuvaukseen Jake, Winnien, Gordonin, Jaken äidin ja kaikkien muidenkin juhliessa Jaken ja Winnien lapsen Louisin(!) synttäreitä.

I'm Back

2011-12-12T04:31:00.000+02:00

Pitkän luovan tauon jälkeen päätinkin jatkaa kirjoittelua tänne. Tämä vuosi elämästäni on ollut yksi surkeimmista pitkiin aikoihin. Monet asiat ovat kusseet pahemmin kuin olisin odottanu. Voisi sanoa, että jos elämäni olisi elokuva niin olisin nyt siinä syvämmässä pohjassa mitä päähenkilö tulee saavuttamaan. Eli jossain toisen näytöksen korvilla. Tai sit tää elokuva on tragedia. Oli niin tai näin, uskon että valoa on jossain vaiheessa tunnelin päässä.

Joka tapauksessa se on ollut kai suurin syy miksen ole halunnut kirjoittaa. Toisaalta olen halunnut kirjoittaa, mutten silti ole saanut sitä tehtyä. Voisi sanoa, että olen ollut masentunut tai ainakin melankolia on ollut läsnä kanssani. Mitä tahansa se tarkoittaakaan.

Aikaisemmin kun olen ollut masentunut niin ne ovat olleet jossain määrin itsetutkiskelua-aikaa, jolloin olen löytänyt itseäni uudelleen. Kohta on tämä vuosi päättynyt ja en ole koko aikana löytänyt itseäni uudelleen vaan pikemminkin olen kadottanut itseäni pahemmin kuin koskaan aiemmin elämässäni.

Mutta sen sijaan olen katsonut tämän vuoden aikana paljon uusia ja vanhoja elokuvia. Oikeastaan en ole juuri muuta tuntunut tehneenkään. Ostin jopa itselleni videotykin ja kankaan, että elokuvanautinto olisi entistä hienompi. Ei se ole tehnyt kyllä vielä yhdestään leffasta parempaa, mutta mieluusti niitä katsoo isolta kankaalta kuin pieneltä telkkariruudulta.

Minulta on viime aikoina jostain syystä moni kysynyt, että mikä niissä elokuvissa on niin ihmeellistä että niitä pitää niin paljon katsoa. Jotkut väittävät etteivät katso elokuvia juuri ollenkaan. Olen eri mieltä. Veikkaan, että jokainen meistä katsoo koko ajan hyvinkin paljon erilaisia elokuvia. Tv-sarjatkin ovat elokuvia. Ne ovat vain harvinaisen pitkiä elokuvia, joita esitetään pienissä paloissa. Mutta yleensä kaikissa sarjoissa on joku perusristiriita, jota yritetään ratkoa, joko koko sarjan ajan tai sitten yhden tuotantokauden ajan. Esim. Lostissa oli perusristiriita oli pilotista neljännen tuotantokauden loppuun, että miten he pelastuvat pois saarelta. Pako-sarjassa taas oli jokainen tuotantokausi eri paikasta pakenemista, mutta siinäkin tavallaan oli koko sarjan kantava teema. 24-sarjassa joka tuotantokaudessa oli oma vuorokautensa ja sen perusristiita. Jopa saippuaooppereissa on se. Kauniit ja rohkeat on 20 vuotta esittäneet samaa ihmissuhdedraamaa, välillä vain vaihdellen hahmoja. Samoin joku Salatut Elämät, jossa myös on vain harvinaisen pitkä tarina, joka ei tunnu koskaan loppuvan. Kun edellinen konflikti on ratkottu, on siinä sivuraitella ollut koko ajan toinen tulossa uudeksi konflitiksi.

Alunperin draamaelokuvat olivat teatterinäytösten kuvaamista, kunnes joku nero keksi, että eihän meidän tarvii kuvata tuota näytöstä lavalta vaan mehän voidaan tuoda se lava tänne kameran luo. Joten tarinoita on kerrottu samalla tavalla näyttämöllä, kuin elokuvissa. Tai no ei ehkä samalla tavalla mutta peruselementit on samat. On joku tarina, jota kertovat näyttelijät.

Ja mitä enemmän me katsomme sarjoja ja elokuvia, sitä enemmän me opimme näistä tarinoista mitä meidän pitäis ehkä omissa tarinoissamme osata. Sinkut (yleensä naiset) tykkäävät katsoa, romanttisia komedioita tai pelkästään romanttisia elokuvia, koska ehkä sellainen tuhkimotarina voisi tapahtua minullekin. Toisaalta naiset tykkävät myös katsoa juuri saippuaooppereita, koska siinä samat asiat tuntuvat toistuvan koko ajan (Ridge saa Brooken, tuhannenen kerran!). Mutta luulen, että sekin johtuu siitä, että naiset kaipaavat enemmän varmuutta asioiden pysyvyydestä ja siksi pitävät siitä, että asioita toistellaan. Naiset alkavat epäilemään, että jokin on pielessä jos mies lakka toitottamasta "rakastan sinua" tai muuta huomiota antavaa toimintaa. Ja saippuaoopperoissa esiintyy tälläistä toistuvaa kiertoa niin voisin ajatella, että naisille on muutenkin normaalia kausittaisuus, kuten kuukautiset. Sanotaankin, että naiset tykkäävät enemmän katsoa sarjoja kuin miehet.

Miehet tykkäävät toimintaelokuvista, koska meidän miesten yksi perustarpeemme tuntuu olevan jonkinlainen kamppailu ja kilpailu koko ikämme, koska me miehet joudutaan elämässä yleensä kohtaamaan niitä vähän väliä väkisinkin. En tarkoita tappelua konkreettisesti, mutta me miehet tykätään ottaa toisistamme mittaa eri peleissä, on ne tietokoneella tai kentällä tai millä vaan. Yleensä ne tehdään melko turvallisissa merkeissä. Mutta meistä on kiva katsoa toimintasankareita, joiden puolella olemme elokuvassa ja toivomme heidän voittavan huonoista lähtökohdista huolimatta. Sama pätee kaikkii urheiluelokuviin. Ja miehet taas yleensä tykkäävät katsoa enemmän elokuvia.

Eli naiset tykkäävät siitä, että pieniä ristiriitoja ratkotaan kaiken aikaan vähäsen (välillä joku isompikin) ja taas miehet tykkäävät katsoa leffoja, joissa on yleensä iso koflikti joka vaatii aseita ja muuta suurempaa toimintaa ja ne leffat yleensä päättyy suureen räjähdykseen. Muistuttaako tämä teitä jostain?

Freudilaista ajattelua, tiedän. Ja olkootkin. Mutta pointti onkin siinä, että miten me elämme elämäämme, mutta emme välttämättä itsekään huomaa eri asioita. Vaikka aivomme huomaisikin.

Elämän ja elokuvan välillä on se ero, että toinen on kirjoittettu. Omaa elämäänsä ei voi kirjoittaa. Tai ehkä voi, mutta se voi olla aika haasteellista.

Millaisen elokuvan tai sarjan sinä kirjoittaisit? Olisiko se draama, toimintaelokuva, jännäri, kauhuelokuva vaiko komedia?

Minä kirjoittaisin semmosen sarjan, jossa päähenkilö on pohjimmassa missä on koskaan ollut, mutta nousee siltä korkeamalle kuin on koskaan ollut. Saavuttaen siinä tarinassa kaiken mitä hän on koskaan halunnut. Sille päähenkilölle tulisi koko ajan konflikteja vastaan ja näyttäisi välillä, että kaikki toivo on menetetty. Mutta silloin aina tulisi se deus ex machina, eli jumalallinen väliintulo, joka pelastaisi päähenkilön kun kaikki toivo on menetetty. Siinä sarjassa voisi olla joku pahis, joka yrittäisi koko ajan estää päähenkilöä päästä tavoitteeseensa, mutta päähenkilö voittaisi pahan. Mutta se paha tulisi koko ajan uudelleen ja uudelleen eri muodoissa. Ihmisvihollisina, sairauksina, onnettumuuksina, kuoleman varjona joka veisi tärkeitä ihmisiä päähenkilöltä, jotta sen seikkailusta tässä sarjassa tulisi haasteellisempaa.

Ehkä jossain vaiheessa saisin toisen kirjoittajan tarinaan. Silloin voisi ehkä alkaa kirjoittamaan yhteistä tarinaa.

R.I.P.

2011-05-30T22:55:00.000+03:00

Jep jep. Leffa-analyysiblogin kirjoittaminen on harventunut kerta toisensa jälkeen. Miksi? Ei ole ollut enää varsinaista kiinnostusta kirjoitella, kun varsinaisesti lukijoitakaan ei ole ollut. Joten miksi pitää hengissä jotain mikä on jo melkein kuollut. Vedetään piuha pois hengityskoneesta ja annetaan asioiden mennä luonnolliseen suuntaansa.

Kiitos kaikille lukijoille, jotka olette käyttäneet aikaanne, jota voisi käyttää paremminkin tämän täysin typerän ja turhan blogin vilkuiluun silloin tällöin.

Ehkä palaamme joskus jossain toisissa merkeissä.

Japanin katastrofien uhreja muistaen

2011-03-17T02:11:00.015+02:00

Leffa-analyysiblogi ottaa myös osaa Japanin katastrofiin. Vaikka kyse on toisella puolella palloa tapahtuvasta tragediasta, ajattelen silti siitä, että samassa veneessä silti ollaan koko porukka. Tsunameita on tullut muuallekin kuin Japaniin ja ydinvoimaonnettomuuksia on myös ollut muuallakin kuin Japanissa. Lisäksi maanjäristyksiä tapahtuu koko ajan ympäri maailmaa. Viime vuoden Haitin maanjäristys oli todella suuri katastrofi myös. Eli maailmalla tapahtuu paljon katastrofeja kaiken aikaan. Ja kaiken tämän kaaoksen keskellä, miksi ihmeessä me haluamme nähdä niitä kaiken lisäksi vielä valkokankaalla?

Mistä pääsenkin tämänkertaiseen aiheeseen, joka on katastrofileffat. Viime viikolla tuli telkkarista Dante's Peak, jonka katsoin pitkästä aikaa monen vuoden jälkeen. En pitänyt siitä silloin ja aika kökkö se oli vieläkin, kuten 9/10 olevista katastrofileffoista yleensä on. Mutta se oli silti ihan kiva katsoa kun vuosi sitten oli juuri se Islannissa tulivuoren purkaus. Katastrofileffoissa toistuu aina ne samat typerät kliseet hahmojen kohdalla ja juonenkin kohdalla. Viime viikolla tuli sopivasti ensi-iltaan Jenkeissä Battle: Los Angeles, kun tapahtui tämä ikävä tsunami ja maanjäristys Japaniin. Leffa kertoo vaihteeksi taas ulkoavaruuden hörhöjen hyökkäyksestä maahan, tarkemmin juuri Los Angelesiin. Elokuvan idea perustuu toisen maailmansodan aikaan tapahtuneeseen ilmiöön kun Los Angelesin yllä havaittiin tuntematon lentoalus ja kuviteltiin, että sinne on hyökätty. Alusta kohti ammuttiin 1440 laukausta, mutta mitään todisteita ei koskaan löydetty aluksesta ja se julistettiin vääräksi hälytykseksi. Sitä ilmiötä kutsuttiin Battle of Los Angelesiksi.

Lisäksi näitä hengissäselviämisseikkailuja tulee liukuhihnalta eri muodoissa koko ajan, on ne sitten näitä isoja katastrofileffoja, jossa tuhotaan meidän tuntema maailma tai sitten se on jo tuhoutunut ja eletään post-apocalytptista aikaa, kuten The Road tai joku klassikko kuten Mad Max, jonka uusintaversio on tulossa. Lisäksi zombie-leffat voidaan myös listata siihen samaan, joita tulee myös tasaseen tahtiin. Yleensä niiden juoni on aina sama; pyrkimys päästä pisteestä A pisteeseen B, joka on käytännössä vaarasta turvaan.

Jenkkileffoissa yleensä löytyy yksi entinen tutkija, joka on hiljattain eronnut, jäänyt eläkkeelle tai muuten vain lopettanut hommansa NASA:lla, valtiolla tai muissa tiedeyhteisöissä. Yleensä tämä hahmo on myös eronnut vaimostaan, koska hän on vain työssä ja on laiminlyönyt perheensä ja varsinkin lapset eivät edes pidä isästään. Sitten sillä katastrofiviikonloppuna ovat lapset sattumalta juuri hänelle käymässä. Sitten tämän katastrofin myötä tämä mies osaa taas antaa arvostusta perheen tärkeydelle, kun joutuu huolehtimaan lapsista uhkaa vastaan. Ja tämä kyseinen tutkija myös yleensä varoittelee valtaapitäviä pitkään ja tarmokkaasti, että nyt jos ei tehdä mitään niin tapahtuu pahoja ja kukaan ei usko ja kuuntele. Sitten jossain kohtaa, joku niistä sitten sanoo sille tutkijalle, että anteeksi etten uskonut. Tämän hahmon löydät esim. John Cusackina 2012, Jeff Goldblum Independence Dayssa, Dennis Quaid Day After Tomorrowissa ja sitten toki myös Maailmojen sodassa Tom Cruise, joka on vaan satamassa duunarina.

Japanissa, jossa on katastofi on länsä tällä hetkellä, on olemassa ihan oma genrensä näille katastrofileffoille. Se on tietenkin Godzilla- ja muut meghirviöleffat, jotka ovat aivan älyttömän suosittuja siellä. Niissä yleensä on aina sama kaava. Mereltä tai ulkoavaruudesta tulee jokin jättimäinen hirviö joka tulee ja pistää kaupungit matalaksi. Itse asiassa Godzilla alunperin syntyi ydinkoetestien myötä joita tehtiin merellä, mitä joku voisi pitää hieman ironisena, kun siellä on tällä hetkellä juuri meneillään ydinvoimasta johtuva katastrofi ja siellä on todellakin mereltä tullut uhka joka on pistänyt kaupungit matalaksi.

Itse en usko, että edes kyse on sattumasta. Japani on ollut todella pitkään riippuvainen pitkälti ydinvoimasta ja toisekseen, Japanissa sattuu kaiken aikaa maanjäristyksiä ja toki varmaan joskus historiassa on kirjattu tietoon tsunameitakin. Joten nämä elementit ovat tuttuja heille. Miksi ihmeessä sitten ne on niin suosittuja, kun kyse on tavallaan peloista jotka ovat aivan todellisia aidossa elämässäkin? Luulen että syitä on useitakin.

Eka oma veikkaukseni siihen on se, mikä on juuri tarinoiden ja elokuvien yksi voima. Eli hallita tapahtumia. Eli lopussa hirviö tuhotaan ja tulee onnellinen loppu, päinvastoin kuin harvemmin sitä tapahtuu oikeassa elämässä. Toinen seikka voi olla se, että tehdään hirviöstä mahdollinen "voittaa". Tsunamille kun kukaan ei voi mitään. Sitä ei voi tappaa. Mutta Godzilla-leffoissa toisaalta ihmiset eivät voineet tappaa Godzillaan vaan sen teki jokin toinen hirviö, mikä on tavallaan hauska viittaus siihen, ettei niin suurille voimille ihminen voi mitään. Kolmas juttu minkä luulen olevan, on se mitä Godzilla-leffat todellakin kertovat japanilaisille. Tuolta mereltä tai ilmasta tulee aina välillä tuho, mutta me voitamme sen aina lopulta. Se on sitä kansalaistahtoa mikä yhdistää ihmiset. Kukaan ei sellaisesta katastrofista voi selviytyä yksin. Sitä kansojen yhdistämistähän me kaivataan. Eikä pelkästään vain kansojen vaan ihmisten. Neljäs juttu mikä tulee mieleen pätee kaikkiin kauhuelokuviin; eli voi pelätä turvallisesti. Välillä ihmiset haluavat tuntea jotain jännitystä elämässä, mutta harva haluaa kohdata aitoa uhkaa.

Japanin katastrofien uhreja muistaen.

P.S. Jos teidän ainoat kokemukset ja tietämykset Godzillasta perustuvat siihen umpisurkeaan 1998 tulleeseen jenkkiversioon niin se on ikävä kuulla. Se elokuva oli enemmän velkaa Jurassic Parkille kuin Godzilloille, ei pelkästää sillä että se näyttää tyrannosaurus rexiltä ja Godzillan munahautumossa juostaan karkuun näitä velociraptoreita. Jopa japanilaiset itse vihasivat sitä niin, että se tuli siellä nimellä Zilla, koska Godia=Jumalaa siinä ei ole nimeksikään. Kirjaimellisesti. Ja kun japanilaiset tekivät seuraavan Godzillan niin heti alussa puhutaan tästä New Yorkiin hyökkäneestä Godzillasta, niin ettei se ollut Godzilla vaikka sellaiseksi sitä luultiin, vaan oli Zilla ja elokuvassa sitten oikea Godzilla sitten tappaa käytännössä hännän heilautkuksella tämän Zillan.

Uusintaversioiden kirous osa II

2011-01-30T23:05:00.004+02:00

Taannoin taas uutisoitiin tulevista uusintaversioista. Tällä kertaa uusintaan on menossa Tappava ase (Lethal Weapon 1987), Likainen tusina (The Dirty Dozen, 1967) ja Hurja joukko (The Wild Bunch, 1969).

Tuntuu, että nykyisin tulee kolmenlaisia elokuvia; jatko-osia elokuvasarjoille 80-ja 90-luvuilta, uusintaversioita ja sarjakuvafilmsaatioita. Sen lisäksi tulee epämääräisesti jotain draamaa, huonoja komedioita ja muuta turhaa, joita ei jaksa katsoa.

Mutta johtuuko juuri tästä syystä uusintafilmsaatioiden, jatko-osien ja sarjakuvafilmsaatioden trendi? Kultaisella 80-luvulla ja vielä 90-luvullakin tuli suhteessa vähemmän elokuvia. Oli kourallinen leffoja joita käydä katsomassa. Mennäkö katsomaan noista kahdesta toimintaelokuvasta se missä Arska vaiko sit tuo missä Willis? Vaiko käydäänkö katsomassa noista kahdesta draamasta toinen jota on tarjolla?

Nykyään elokuvia tulee niin järjettömän paljon, että sitä ihan sokaistuu siitä tulvasta, eikä enää osaa valita, että mitä näistä nyt sitten katsoisi? Hetkinen, etsitään tuosta sotkusta jotain tuttua, tuon leffasarjan muistan, tuon leffan alkuperäisversioista pidin, tuota sarjakuvaa luin lapsena. Toisin sanoen tuttuus erottuu joukosta. Ja siihen elokuvatuottajat luottavat.

Ja tuo kostautuu sitten elokuvien laadulla. Vanha sananlasku, ei se määrä vaan se laatu. Toki tulee harvoin myös hyviä leffoja, mutta suurimmaksi osaksi vain surkeita.

Mutta on jotain mistä halusin mainita juuri uusintaversioiden ongelmana. Nimittäin se miten elokuvat eivät ole vain taidemuotoja, vaan ne ovat myös eräänlaisia aikakoneita. Ne kuvaavat sitä aikaa milloin ne on kuvattu. Ne kuvaavat sitä maailmaa, niitä ihmisiä, niitä ilmiöitä ja jopa sitä tekniikkaa jolloin se on kuvattu. Mustavalkoisia elokuva ei kukaan halua muuttaa värimuotoon, koska silloin jotain siitä tuhoutuisi mikä tekee siitä elokuvasta juuri sen miksi se on niin hyvä.* Tappava ase kuvasi hyvin 80-luvun toimintaelokuvia, joissa on valkoinen ja musta poliisikaksikko. Päähenkilö on äkkipikainen ja kova tappelemaan, kuten siihen aikaan yleensä päähenkilöt oli. Kasarina oli muutenkin sellainen koviskulttuuri ja tuollaiset hahmot kuuluivat siihen aikaan elokuvien päähenkilöiksi. Mutta eivät enää. Nykyään ollaan valveutuneita siitä, millaisia pysyviä vaurioita voi tulla tappeluista ja muutenkin päähenkilöt ovat järkimiehiä- tai -naisia ja he ovat analyyttisia. Toki tappelua pitää yhä olla, mutta silloin kun se tulee he ovat jo miettineet kaikki iskut ja niiden vaikutukset mielessään ja hoitavat sitten pois alta nopeasti, kuten Sherlock Holmes tai Dexter.

Ylipäätään se miten elokuvat ovat aikakautensa kuvaajia on fakta. Elokuvissa soi aikakautensa musiikkityyli, pääosissa senaikaiset tähdet ja jopa tyyli jolla elokuva on tehty on ainutlaatuinen. Miettikääpä esim. Predatorin ja Predatorsin tyylieroja? Molemmat ovat viidakko-Predator-leffoja, mutta silti niistä huomaa että toinen on tehty 2010-luvulla ja toinen 80-luvulla, mutta silti jostain syystä se 80-luvun leffa on vain parempi, vaikka periaatteessa se 2010 version pitäisi olla kaikilla tavoin kehittyneempi. Mutta 80-luvun versioissa on se 80-luvun aikakausi mukana, joita ei välttämättä itsekään huomaa. On Reaganin aikaisia Black Op-meininkiä Etelä-Amerikaan, on tuntematon "näkymätön" vihollinen, on slasher-genreen (,joka oli nimenomaan 80-luvulla todella suosittu genre,) tyypillinen 10 pientä neekeripoikaa-teema( öhöm, siis yksikään ei pelastunut-teema) , joissa jokainen yksitellen kuolee porukasta, kunnes on lopussa enää yksi jäljellä. (Tokikaan ei ole kyse murhamysteeristä, mutta tappaja on siltkin "mysteeri".) Ja nämä ovat vain mitä keksin tähän hätään.

Yksi kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa ja sillä tosiaan on merkitystä onko se kuva otettu 1892 vai 2011.

*(George Lucas teki juuri tuon virheen kun julkaisi vanhasta trilogiasta päivitetyt painokset. Itsellä on hyllyssa dvd:lla alkuperäiset versiot, enkä katso edes niitä uusia. Elokuva kun on tehty loppuun niin se on tehty loppuun. Joskus voidaan julkaista director's cutin tai vastaavan, jossa alkuperäiseen kuvausmateriaaliin ei ole koskettu.)

Ja viime vuoden kulttuuritekopalkinto menee...

2011-01-13T22:22:00.005+02:00

Blogin päivittäminen tuntuu vain harventuneen entisestään. Liekö syynä osittain se, ettei ole ehtinyt vaiko vain laiskuus. Osasyynä lienee myös motivaation puute ja aiheet. Jotkut blogistit päivittävät lähes päivittäin omia blogejaan ja minä arvostan sellaista, koska itselleni sellainen olisi täysi mahdottomuus. Suurin syy harvinaiseen kirjoittamiseen lienee oma itsekriittisyys; en halua kirjoittaa parin rivin päivityksiä ja sanoa asioita kun on oikeasti jotain sanottavaa. Päivittäin tulisi vaikka minkälaista tarinaa, mutta seuraavana päivänä kun sen voisi kirjoittaa niin se tuntuu jo vanhetuneelta. Eli pitäisi siis kirjoittaa päivittäin ne jutut.

Mutta on yksi juttu mikä lienee mainitsemisen arvoinen. Nimittäin viime vuoden kulttuuriteko, joka kuuluu allekirjoittaneen mielestä yksinoikeutetusti Red Letter Mediaa pyörittävälle Mike Stoklasalle. Hän nimittäin teki viime vuonna pitkät videoarvostelut tai pikemminkin analyysit kaikista Star Warsin esiosista. Lisäksi hän on tehnyt vastaavia arvosteluita mm. Avatarista ja Star Trekeistä. Mutta varsinaisen pankin räjäytti Star Wars-videot.

Red Letter Media itsessään on pieni lähinnä hääkuvauksia ja muita pieniä juttuja kuvaava tuotantoyhtiö.

Kyseiset videoanalyysit nimittäin ovat varsin tyhjentäviä selityksiä siitä mikä meitä kaikkia esiosien katsojien vaivasi kun näimme ne. Se vaivaantunut tunne kun tuli elokuvateatterista, että jokin oli näissä pahasti pielessä.

Varoituksen sana kyseisistä videoarvosteluista, että ne eivät ole tehty ihan perinteisellä tavalla. Alunperin Stoklasa yritti tehdä videoarvosteluja perinteissä kommentaattoriäänellään, mutta huomasi pian, että hänellä on aivan liian tylsä ääni, jota kukaan ei jaksaisi kuunnella. Sen sijaan hän laittoi hahmon, jonka oli luonut johonkin aikaisempaa lyhäriinsä eli Mr. Plinkett. Plinkett on vanha mies (omien sanojensa mukaan yli 100-vuotias) ja hän on myös naisia vihaava psykopaattinen sarjamurhaaja, joka kellarissaan pitää panttivankeina naisia. Lisäksi hän kertoo tappaneensa kolme vaimoaan. Allekirjoittanutta alunperin hieman häiritsi kyseinen taustatarina joka irrottaa hieman arvostelusta, mutta kun oli katsonut useamman arvostelun niin alkoi löytämään myös sen erillisen tarinan arvosteluiden takaa. Hieman samaan tapaan kuin Cinemassacren Angry Video Game Nerd yhdistää kaikkia kyseisiä arvosteluita.

Kun oppii ymmärtämään mistä on kyse saa videoista lisää huumoria irti. Vaikka ne ovat ilmankin tosi hauskoja. Plinkett vai oikeastaan Stoklasa tietää mistä puhuu. Hän käyttää esimerkkeinä alkuperäistä Star Wars-trilogiaa ja muita elokuvia demostroidakseen mikä niissä uusissa on niin pahasti vialla. Kaiken lisäksi hän vielä tekee ne ilman halpoja keinoja. Kuten esimerkiksi osoittaa, että ei Jar Jar Bings ja Hayden Christensen oikeasti pilanneet uutta trilogiaa, koska heidän syyttäminen on niin helppoa. Tosiassa uusi trilogia on paska siksi koska ne ovat huonoja elokuvia; elokuvaissa ei ole kunnollista päähenkilöä (kuten Luke Skywalker alkuperäisissä) tai edes mielenkiintoisia hahmoja joista välittää (kuten Han Solo). Toinen hyvä pointti on se, että Lucas otti Anakin Skywalkeriksi pienen pojan, että lapset samaistuisivat siihen. Totuushan on kuitenkin, se että kun lapset leikkivät niin ei takuuvarmasti kukaan halua niissä leikeissä olla joku pikkupoika, vaan he haluavat olla Rambo, Spiderman tai vaikka se Darth Maul.

Ylipäätään kokonaisuutena arvostelut ovat hyvin tyhjentäviä. Ei jää mitään lisättävää. Lucas teki kaikki esiosat ensimmäisistä käsikirjoitusversioista ja kukaan ei uskaltanut kyseenalaistaa mitään. Videossa on kuvia miten kaikki kuvausryhmässä nauravat kaikille Lucasin huonoille vitseille ja miten tuottaja kehuskelee miten joka ikisessä kuvassa tapahtuu niin hirvittävän paljon (ketä katsojaa se taas oikeasti kiinnostaa). Koska tärkeintä on kuitenkin hahmot. Alkuperäisessä trilogiassa oli kiinnostavat hahmot, joista me oikeasti välitimme ja taas uusimmassa ei ollut ketään josta oikeasti välitti. Alkuperäinen trilogia oli mystinen ja kiinnostava ja uusi trilogia aloittaa jo heti tuhomalla Voiman selittämällä sen jollain fucking mediklorian-pitoisuuksilla? Alkuperäisessä trilogiassa puhuttiin valosapeleistä Jedien aseina ja Darth Vaderilla oli sellainen koska oli langennut Jedi. Ei Emperorilla ollut sellaista. Ei ollut tarvetta, koska itse tulkitsin että Pimeän puolen voimat olivat niin suuria, ettei siihen edes tarvittu mitään ulkoisia aseita vaan ne voimat tulivat sisältä päin. Samoin Yoda. Eihän hänen koulutuksessaan ollut mitään valosapeleita, koska kyse Voimassa oli sisäisestä voimasta tai sisäisestä Voimasta. Eli Stoklasa hyvin tekee pointteja sihen miten tavallaaan uusi trilogia tuhosi myös vanhan.

Ja kyse oli pitkälti Lucasin laiskuudesta. Making of-dokumenteista näkee miten kaksi viimeisintä osaa kuvattiin täysin studiossa kokonaan vihreätä kangasta vasten ja suurimmassa osassa kohtauksissa joko kävellään käytävää pitkin ja pysähdytään ja toisessa osassa taas istutaan sohvilla ja yleensä kuvissa on kaksi tai maksimmissaan kolme hahmoa. Ei aitoja lavastuksia missään. Sitten Lucas istuu tuolillaan kädessä kahvi ja edessään kaksi monitoria, joista toinen kuvaa toisen kasvoja ja toinen toisen. Miten tylsää. Ja miten tylsiä ne elokuvat olivatkaan.

Odotan jo innolla jos samanlaisen suurennuslasin alle päätyisi seuraavaksi vaikka uusin Indiana Jones.

Jos on vielä näkemättä nämä arvostelut niin linkki on tässä:

http://www.redlettermedia.com/

Elokuvien merkitysestä jokaiselle

2010-12-15T23:12:00.000+02:00

Tekniikka, varsinkin tietotekniikka on ystävä johon ei pidä luottaa. Blogia ei ole päivitetty hetkeen, johtuen siitä, että ensin lähti varsinainen kirjoituskone eli tietokoneeni huoltoon ja oli useita viikkoja poissa käytöstä. Ei riittänyt että rauta oli rikki piti koneeseen asentaa kaikki uudelleen alkaen käyttöjärjestelmästä, joka oli aluksi Linxun Ubuntu, mutta laitoin sittenkin Windowsin takaisin. Sitten kun siitä selvittiin on ongelma ollut Soneran laajakaistaverkko, joka toimii kun huvittaa. Johtuen näistä ja omista olemattomista hermoista en ole halunnut tehdä koneella viime aikoina mitään Facebookin ja sähköpostia vaarallisempaa.

Lisäksi kun jokin asia jää kesken siihen palaaminen on kahta kauhempaa kun aikaa on kulunut jo tovi. Toisekseen edellinen aiheeni käsitteli kauhua liittyen Halloweeeniin. No se on mennyt ja nyt on joulu, mutta koska opin edellisistä virheistä, en edes aio olla vastedes ajankohtainen, koska ehkä luonnonvoimia suuremmat voimat, eli tietotekniikan voimat haluavat olla sitä vastaan. Toisaalta se voi vain tukea toimintaani, joka oli alunperin kiertää arvostelu-mekanismi kaukaa ja keskittyä arvostelun sijasta tutkimaan elokuvan syvempää merkitystä ja se ei ole koskaan nopeaa hommaa. Jotkut jutut voivat olla vuosienkin pohdiskeluiden tuloksia. Osa taas tulee samalla sekunnilla kun sen näkee. Mutta pohjimmiltaan kyse on alitajunnan metkuista. Ja se on elokuvien ja tv-sarjojen taika. Ne jäävät kummittelemaan tuonne jonnekin. Samalla tavalla ovat syntyneetkin varmaan monet hienoimmista tarinoista. Mielessä kummittelevista asioista, jotka eivät päästä irti sinusta vaikka sinä olisit irti niistä.

Oletko joskus miettinyt unia joita näet? Niissä ei ole välttämättä järjen hiventäkään ja ne tuntuvat täysin absurdeilta silloin. Mutta kun muutat ajatukset sanoiksi, muuttuu symboli ajatukseksi. Itse näen elokuvat jossain määrin unien kaltaisina symbolisina tarinoina. Toisaalta kaikki kirjoitetut tarinat ovat jossain määrin aina olleet symbolisia, mutta elokuvat ovat vieneet niitä lähemmäs unien tasoa missä on kuva ja ääni. Mietitäänpä hieman vanhimpia tarinoita jotka vielä tänäkin päivänä ovat hyvinkin yleisessä käytössä. Yksi mikä tulee ekana mieleen lienee ihmissusi. Se myytti on olemassa ollut melko monissa kulttuureissa pitkin historiaa ja voi olla jopa vanhimpia ihmiskunnan myyttejä. Mistä se kertoo? Yleensä miehestä/pojasta jolle alkaa kasvaa karvoitusta, öisin herää eläimelliset halut ja ylipäätään kuoriutuu pois inhmillisestä olomuodostaan. Ja juuri näillä sanoilla. Miten lähelle murrosikäisen pojan tuntemukset mahtavat tulla tuota? Vampyyrit ja zombiet ovat yleensä eläviä kuolleita. Kuinka usein olette tavanneet tälläisiä ihmisiä? Näyttävät eläviltä ja vaikuttavat siltä, mutta lähinä he vaan toistelevat samoja kliseenomaisia puheenaiheita ja vaihtelevat samoja kuluneita mielipiteitään vieläpä samojen ihmisten kanssa. Heillä on päivittäin ja viikottain toistuvat rutiinit vai pitäisikö jopa kutsua rituaalit. On se sitten sanomalehden lukeminen aamulla, 10 uutisten katsominen illalla, lauantaisauna tai muu vastaava. Nämä eivät yksin tee kenestäkään kuollutta, mutta kuvaa sitä miten turva on luotu toiston kautta. Turvaan kuuluu tietty suunnitelma, josta ei saa poiketa. Kuten Jokeri toteaa The Dark Knightissa, että "Jos tänään tapan jengiläisen tai räjäytän rekallisen sotilaita niin kukaan ei panikoidu, koska se kaikki on osa suunnitelmaa. Mutta jos tapan yhden pienen pormestarin niin kaikki menevät sekaisin." Ja samoin menee meidän elämä. Ketään ei tunnu kiinostavan se miten paljon pieniä lapsia kuolee päivittäin afrikassa ravinnon puuteeseen, mutta sitten kun joku räjäyttää autopommin Tukholmassa niin kaikki menevät paniikiin. Koska silloin ajatellaan, että se voisi tapahtua sinulle. Nälkäkuolema tuskin tulee kovin helposti Suomessa tai ylipäätään länsimaissa, ellei ole aivan ulapalla sosiaaliturvasta. Mutta sitten joku tekee elokuvan siitä, kun tulee jokin maailmanlopun kuvaus, missä nykyinen turvallinen yhteiskuntajärjestelmämme on tuhottu ja me ollaankin siinä samassa tilanteessa missä ei-fiktiivisessä eli todellisessa elämässä elää jo miljoonia ihmisiä ympäri maailman. Se elokuva kiinnostaa meitä, mutta eivät ne ihmiset siellä afrikassa. Vaikka kyseisessä tarina onkin symboli sille elämälle mitä voisimme jonkin tuhon kautta elää, joita he elävät.

Ja siksi tarvitsemme niitä asioita, joita suurin osa pitää turhina. Ne myös antavat mielenrauhaa. Ehkä siksi painajaiset ja kauhuelokuvat ovat olemassa ja varsinkin jälkimmäinen suosittu genre, koska me tarvitsemme välillä pelkoa, ilman todellista uhkaa.

Ehkä samasta syystä on myös komediat (ainakin se 99% niistä) niille ihmisille, joilta puuttuu huumorintaju. Hyvä komedia kuten Pulmuset taas on tarkoitettu niille, joilla on huumorintajua, mutta eivät pysty niin hyvään verbaliikaan. Huumorintajuttomat taas eivät välttämättä ymmärrä koska eivät ole vielä pääseet omalla tasollaan siihen yhden askeleen päähän siitä. Sitten kun olet sillä verbaalisella tasolla olet todennäköisesti päässyt huumorintajussa siihen pisteeseen, että muut eivät pysty sinua naurattamaan ja itse väkinäisesti vaan naurat toisten jutuille, koska muuten sinua sanotaan huumorintajottumaksi. Eli ympyrä on sulkeutunut.

Mistä alkoi veitsenheilutus ja teinien tappaminen?

2010-10-23T14:30:00.001+03:00

Lokakuun ja siitä muistettavan Halloweenin kunniaksi päätin kirjoittaa jostain muusta genrestä vaihteeksi eli kauhusta, kun tuntuu, että lähes aina kirjoitan vain toimintaelokuvista. Kauhuelokuvat eivät edes ole lempigenreni ja varsinkin nykyään tuntuu, että se kauhu on kuollut genre ja vaikka uusia tapoja luoda kauhua yritetään koko ajan, vain harvat kauhuleffat oikeasti pelottavat.

Kirjoitan nyt lähinnä slasher-genrestä. Ne joille slasher-nimitys on tuntematon niin kyse on kauhuelokuvatyylistä, jossa yleensä kasvoton ja kuolematon tappaja tappaa nuoria veitsellä tai jollain muulla terävällä aseella kuten Halloweenin Mike Myers isolla veitselle, Perjantai 13. päivän Jason Woorhees yleensä machetella eli viidakkoveitsellä ja Painajainen Elm Streetin Freddy Kruger veitsikädellään (tosin Freddy yleensä tappaa kyllä mitä mielikuvituksellisimmilla jutuilla mitä vaan voi keksiä, kun kyse on kerran unessa tapahtuvasta taposta.)

Aluksi hieman historiaa. Se mikä on maailman ensimmäinen slasher-elokuva on kai jossain määrin ikuinen väittelyn aihe. Joidenkin mielestä se on 1932 tullut Thirteen women, joka kertoo nimensä mukaisesti 13 naisesta, jotka ovat vanhan college-sisarkunnan entiset jäseniä ja heidät manipuloidaan taistelmaan toisiaan vastaan ja tappamaan toisiaan. Sen lisäksi genren perustajina pidetään Michael Powellin Peeping Tomia (1960) (suomenkielinen nimi Pelon kasvot) ja Alfred Hitchcockin Psychoa (1960), joka ilmeistyi kolme kuukautta myöhemmin elokuvateattereihin. Peeping Tomissa Mark Lewis-niminen sarjamurhaaja tappaa naisia kuvaten samaan aikaan kannettavalla kamerallaan heidän kuolemansa. Psychossa taas esiteltiin "kuka on murhaaja"-juonella varustettu veitsellä tappava ja täysin mielipuolinen tappaja. Lisäksi joidenkin kauhuleffa-friikkien mielestä Halloween on itseoikeutettu ensimmäinen puhdas slasher-elokuva. Voipi olla, mutta on olemassa vielä yksi elokuva jota eivät kaikki edes tiedä, mutta monet elokuvan nähneet pitävät sitä ensimmäisenä slasher-elokuvana. Ja te jotka arvaattekin jo että kyseessä on siis Black Christmas (1974).

Black Christmas on Bob Clarkin ohjaama kanadalainen kauhuleffa, jossa esiintyy kaikki yleisesti tunnetut slasher-leffan kaavan liittyvät elementit, kuten salaperäinen hiippailija, murrosiässä olevien nuorten tappaminen, eristetty sijainti vanhempien suojelemasta ympäristöstä, tappajan perspektiivistä kuvattu kamera-liikehdintä ja raaka tappaminen. Elokuvasta hyvin kattavan arvostelun on tehnyt Cinemassacren James Rolfe: http://www.cinemassacre.com/2009/12/17/black-christmas/. Suosittelen vilkaisemaan.

Sinänsä hauska juttu mikä tuossakin jutussa mainitaan on se, että Bob Clark oli sanonut John Carpenterille, joka siis oli kova Black Christmas-fani, kun hän oli kysynyt millaisen jatko-osan tekisi Black Christmasille oli idea, että jatko-osa sijoittuisi toiseen juhlapyhään eli Halloweeniin, jossa murhaaja olisi karannut mielisairaalasta ja jatkaisi tappojaan. Sitten neljä vuotta myöhemmin tuli Carpenterin Halloween, jonka murhaaja on karannut mielisairaalasta Halloweenina. Eli tavallaan se voisi olla epävirallinen jatko-osa. Vaikka Clark itsekin toteaa, että se on silti Carpenterin oma juttu. Ja taas Halloweenista (ja Perjantai 13. päivästä) alkoi slasher-elokuvien loputon buumi.

Seuraavalla kerralla sitten hieman näistä kavereista:

Vielä kerran Williksestä

2010-10-02T20:08:00.004+03:00

Kun 80- ja 90-luvulla Williksen hahmon tematiikka oli usein ns. unrelease value, jolle en keksi parempaa suomennosta kuin vapattamaton arvo, joka piilee jokaisen meidän sisällä, mutta meille ei tarjota tilaisuutta päästä näyttämään sitä. Ja se oli juuri Willis-leffojen taika mihin monet varmasti samastuivat. Sama teema, joka on useimmissa supersankaritarinoissa tuttu, mutta hieman eri tavalla silti. Willis-leffoissa hän on alussa luuseri, joka nousee sankariksi kun siihen tarjoutuu tilaisuus (pakon edessä).

Katsoin tänään (viimein) The Expendablesin (2010) ja vaikka se ei ollutkaan ihan sitä mitä odotin oli se silti hyvä elokuva. Suosittelen katsomaan, jos on vielä näkemättä. Ajattelin vielä Bruce Willikseen viitaten kirjoittaa siitä kohtauksesta, josta juuri kaikki puhuvat, eli kun Syltti, Arskka ja Willis kokoontuvat kirkossa. (Williksen roolihahmon nimikin on muuten Mr. Church.) Nyt kun on kirjoittanut paljon Williksen vanhoista leffoista, niin oli oikeasti piristävää nähdä Willis uudessa valossa "pahiksena". Vaikkei hän oikeastaan pahis ollutkaan, niin silti hänen uhkailunsa Syltin esittämää Barney Rossia kohtaan oli toimiva ja tehokas. Mietin joskus 15 vuotta sitten Williksen Die Hard-aikakaudella sitä, että millaisiahan rooleja hän tekee vanhana ja jostain syystä aina mietin, että hänestä tulisi hyvä pahis. En osaa sanoa miksi, mutta luulen että se on eräänlainen Anakin Skywalker-Darth Vader-evoluutio, (joka ei muuten sitten ole varteenotettava esimerkki jos katsoo sen uuden trilogian,) että suuresta sankarista tulee lopulta pahis. Ajatus, joka heitettiin myös The Dark Knightissa kun Harvey Dent sanoo: "You Either Die a Hero, or Live Long Enough To See Yourself Become the Villain". Ja kyseiseen teemaan on törmännyt muissakin medioissa kuten Twin Peaks-sarjan viimeisessä jaksossa, jossa paha henki valtasi Dale Cooperin. Smallvillen Lex Luthor on aluksi hyvä ja jopa Clark Kentin kaveri. Lisäksi jopa Raamatusta löytyy tämä kun Juudaksen toimesta. Vanhoissa tarinoissa, kuten Oidipuksessa on myös sama teema. Vaikka kyse on eri hahmosta, niin silti voisin nähdä sen evoluution kuitenkin tietyntyyppisten hahmon esittäjän kautta milloin siitä tulee stereotyyppi. Ja tätä teoriaa että Willis nähdään vielä pahiksena tukee vielä sekin, että Sylvester Stallone on sanonut suunnittelevansa jatko-osaa jonka pääpahikseksi suunnitelee nimenomaan Willistä esittämään Mr. Churchia.

Bruce Willis ei ole juurikaan tehnyt pahiksen rooleja, jos ei oteta huomioon Tappavia ajatuksia, Shakaalia, Perfect Stranger, Planet Terroria ja joitain muita nimeltä mainitsemattomia teoksia joissa se ei minusta ollut sitä mitä piti. Mutta tässä se oli. Vaikka kyse oli pienestä yhdestä kohtauksesta. Kohtaus joka on enemmänkin kuuluisa siitä ketkä siinä kohtaa kuin itse siitä mitä siinä tapahtuu. Ja paljoa siinä ei tapahdu.

Hyvän tarinan perusasiat. Osa I

2010-09-24T00:47:00.022+03:00

Minua alkoi oikeastaan vaivaamaan kirjoitettuani Die Hardista miksi se on niin huono, se etten oikeastaan kertonut miten nelos-Die Hardin käsikirjoituksesta oli jääneet muutamat perusasiat unohtumaan.

Tarinan kirjoittamisessa on muutamia perusasioita, jotka pitäisi jokaisen kirjoittajan muistaa. Joten kirjoitan aluksi esimerkin.

Tarina A:

Poika tapaa tytön.
Poika kosii tyttöä.
Tyttö vastaa myöntävästi.

En tiedä teistä, mutta minusta tuo on harvinaisen tylsä tarina. Siitä tuntuu puuttuvan juoni. Tai oikeastaan siitä tuntuu puuttuvan tarina sekä juoni. Kokeillaanpa seuraavaa.

Tarina B:

Poika tapaa tytön.
Poika kosii tyttöä.
Tyttö kieltätyy.
Poika kysyy miksi.
Tyttö vastaa, että koska pojalla on huume/alkoholiongelma.

Nyt vasta alkaa tarinassa olemaan mielenkiintoa. Nyt meillä on sentään juoni. Ensinnäkin pojalle tulee samaan aikaan kaksi haastetta; toinen on saada tyttö ja saadakseen tytön on päästävä alkoholista/huumeista eroon. Ja nämä haasteet ovat sekä sisäisiä ja ulkoisia ongelmia. Voi jopa olla, että kyseisen tarina perusristiriita onkin juuri omien sisäisten demonien voittaminen. Lisäksi päähenkilö ei saa olla koskaan staatinen vaan dynaaminen. Muut hahmot voivat olla staatisia, mutta ei koskaan päähenkilö. Hän ei ole koskaan elokuvan lopussa sama henkilö kuin lopussa. Muutehan hahmo ei ole kehittynyt yhtään, eikä oppinut mitään. Lisäksi kirjoittajan pitää miettiä yksi tärkeä kysymys hahmon toiminnalle: Miksi? Mikä on pojan motiivi? Pojan on tehtävä muutos, koska haluaa saada tytön, joten se on hänen motiivinsa ja katsoja/lukija jännittää sitä onnistuuko hän tavoitteessaan vai jääkö tyttö saamatta ja hän ei pääse irti addiktiostaan. Eli hän joutuu todelliseen testiin siitä voiko hän jättää nykyisen elämänsä taakseen saadakseen tulevaisuuden. Tätä kutsutaan jänniteeksi.

Mietitäänpä hetki miten ensimmäinen Die Hard alkaa. John McClane nähdään ensimmäisen kerran lentokoneessa jossa hän pitää penkistä kiinni rystyset valkoisena, koska pelkää korkeita paikkoja. (Asiaa korostetaan vielä sillä, että hänen vaimonsa on häntä korkeammassa virassa ja hän tuntee alemmuudentunnetta, kun on vain poliisi.) Sitten hän joutuu myös siihen todelliseen testiin, eli henkiinjäämis/pelastustestiin. Hän kohtaa tusinan terroristeja pilvenpiirtäjässä, jotka ovat kaapanneet hänen vaimonsa ja muita siviileitä pankkivangeiksi. Ulkoisia ongelmia on siis oma hengissä selviäminen, vaimon ja muiden siviilien pelastaminen siinä samalla. Sisäisen ongelman, eli korkean paikan kammon hän joutuu kohtaamaan kun hän tekee uskonloikan pilvenpiirtäjän katolta. Jännite on luotu. Ja kysymys siihen miksi hän tekee sen; koska on hänen on pakko. McClane näkee kun pilvenpiirtäjän omistaja saa napin otsaansa niin hän tajuaa, että jos hän jää kiinni niin hän kuolee muiden panttivankien kanssa. Joten hän on myös ainut toivo panttivangeille. Ja tämä kaverihan ei ole lopussa enää sama mies kuin alussa. Hän on kongreettisen helvetin läpikäynyt, pelastanut yhteisön ja vaimonsa ja näin nostanut oman arvonsa sankariksi. Siinä onkin klassinen lopetus tarinalle kun sankari saa päämääränsä (voittaa terroristit) lisäksi myös naisen(sa) (takaisin).

Jätän Die Hard 2 käymättä, koska sen juoni on hyvin samanlainen ykkösen kanssa vaan siirryn suoraan kolmanteen. Jälleen kerran McClane joutuu ihan kirjaimmaillisesti testeihin, kun joutuu suorittamaan erillaisia tehtäviä ympäri New Yorkia. Alussa McClane on hyllytetty, vaimo ei halua olla missään tekemisissä hänen kanssaan ja kaiken lisäksi hän on täysin alkoholisoitunut. Siinä riittää sisäistä kamppailua. Ulkoinen tulee taas terroristien kivasta kutsusta seikkailuun, mistä samalla tulee motiivi eli miksi. Koska on taas pakko, koska terroristit räjäyttävät toisen rakennuksen (elokuvan alussa siis räjäytetään tavaratalossa eka pommi), jos McClane ei tee niinkuin käsketään. Ja taas voittaakseen terroristit on McClanen krapulassa hoidettava terroristit ja samalla palauttaa itselleen se sankarin arvo, että voisi myös palata takaisin vaimonsa luo muuttuneena miehenä. (Joka tosin jää leffassa auki, mutta voisimme olettaa, että Amerikan suurimman pankkiryöstön selvittäjänä uskaltaisi ottaa taas ylpeänä vaimoonsa yhteyttä.)

Entäpä mitenkäs Die Hard 4.0 asia menee? McClane esitellään ylisuojelevana isänä, mikä on aika tylsää, koska sellaiseen hahmoon ainakin itsellä on jo heti aluksi vaikea samaistua. Ok, mutta mitenkäs ulkoinen ja sisäinen kamppailu menee tässä? Ulkoinen on tappaa terroristit ja pelastaa Jenkkilä? Kyllä. Mutta miksi ihmeessä, kun koko USA on pysäytetty, niin ainoat ihmiset jotka tuntuvat tekevän mitään asialle on McClane ja hänen uusi nörtti side-kickinsä? Missä ovat asiasta tietävät viranomaiset? Ja oikeastaan miksi McClanen pitää ylipäätään edes sotkeutua koko hommaan? Tässä ei ole mitään henkilökohtaista. Ainakaan ennen puolenväliä kunnes otetaan hänen tyttärensä vangiksi. Ja oikeasti, kuinka monessa tarinassa se menee puhtaasti niin, että poliisi tekee vain työtänsä? Aina on jokin henkilökohtainen elementti mukana. Kuten Speedissä klassinen poliisipartnerin kuoleman kostaminen. Eli jännite puuttuu. Oikeastaan sitä jännitettä ei saada edes silloin aikaan kun McClanen tytär kaapataan, kun McClane ei ole itse siitä moksiskaan, kun hän tietää, että hän saa hänet ihan helposti pelastettua. Eli tähän mennessä en ole keksinyt sisäistä taistelua. (Btw. aikaisemmat "sisäiset ongelmat" oli korjattu tässä jaksossa kun McClane oli voittanut lentopelkonsa opettelemalla lentämään lentokoneella.) Ulkoistakaan ei tunnu olevan, kun McClane ei pelkää mitään ja nykyajan valveutunut katsoja tietää, ettei jos tälläisessa leffassa, jossa ei edes uskalleta kiroilla poiketen aikaisempiin osiin, ei takuuvarmasti kyllä sitä tytärtäkään tapatettaisi. Mutta miksi ei? Kirjoittaja on oman maailmansa jumala, joka voi päättää tapahtuvaksi ihan mitä ikinä hän haluaa. Eri asia on se uskaltaako haastaa yleisöä. Siinä olisi ollut McClanellekin kasvun varaa. Ja loppujen lopuksi, onko McClanen hahmo staattinen vaiko dynaaminen? Staattinen. Hän ei muutu tippaakaan koko elokuvan aikana.

Luin aikoinaan, että Die Hard 4.0 oli alunperin jokin perustoimintaleffakässäri, joka muutettiinkin sitten Die Hardiksi. Ja huomaa, että siihen on todellakin muutettu vain elokuvan nimi ja hahmojen nimet. Koska tämän elokuvan protagonisti eli päähenkilö on Justin Longin esittämä Matt Farrell. Hän on se joka on muuttunut elokuvan lopussa, hän on se jolla on todellinen tehtävä. Hän osaa tehdät samat temput kuin pääpahis (Timothy Olyphantin esittämä Thomas Gabriel) eli tasavertainen hänen kanssaan, päivänvastoin kuin McClane. Eli mitä ilmeisimmin alkuperäinen käsikirjoitus olisi varmasti toiminut paljon paremmin, jos tavallaan sankari olisikin ollut Farrell ja häntä auttamassa oleva McClane. Luultavasti silloin olisi ollut jotain järkeä siinä miksi McClanen tytär on mukana, koska siten olisi saatu edes jokin lemmenkuvio mukaan ja jokin MOTIIVI siihen miksi nämä kaksi kulkevat ympäri jenkkilää kahdestaan estämässä USAn nyt suurinta raharyöstöä.

Ja nämä on ihan perusjuttuja, jotka pitäisi tietää jokainen joka tarinaa kirjoittaa. Sama pätee Indiana Jonesiin. Kadonneen aarteen metsästäjissä alussa hyvin skeptinen Indiana Jones saa kutsun korkea-arvoisilta herrasmiehiltä ja lähtee etsimään Liiton arkkia ennen kuin Hitlerin kätyrit sen löytävät ("pakko"), hän saa mukaansa vanhan heilan Marionin, kadottaa hänet, (sisäinen konflikti, tunteet). Lopussa kun Arkki avataan niin hän on alkanut uskomaan. Tuomion temppelissä Indy on matkalla elokuvan alun edellisestä seikkailusta Delhiin, kun saa taas kutsutaan seikkailuun pienessä kylässä, jossa vanha poppamies kertoo että kylää suojelevat kivet on viety ja lapset on kaapattu temppeliin. Aluksi Indy empii, mutta kun hänen syliinsä kuolee tuomion temppelistä karannut lapsi, on hänen pelastettava heidät, koska hän on todennäköisesti heidän ainut toivonsa. Lisäksi tämänkin leffan lopussa hän tunnustaa, että ymmärtää nyt kivien voimat. Indiana Jones myös käy kongreettisen sisäisen ja ulkoisen helvetin läpi temppelissä, jossa joutuu juomaan aineita, jotka sekoittavat Indyn. Kolmos-Indyssä taas pakottava tarve on pelastaa löytää ja pelastaa hänen isänsä. Lisäksi myös Graalin malja pitäisi taas löytää ennen natseja. Sisäinen konflikti on myös oman isänsä hyväksynnän saavuttaminen. Isä-poika-suhde onkin tämän elokuvan kantavimpia teemoja.

Ja mitens taas Indiana Jones nelosessa asia menee? Mikä on Indiana Jonesin (henkilökohtainen) motiivi lähteä seikkailuun? Hän saa potkut koulusta venäläisagenttiepäilyiden takia ja on lähdössä junalla pois kun tulee joku random-tyyppi nimeeltään Mutt moottoripyörällä ja sanoo, että hänen vanha kolleegansa on kadonnut Peruun kun etsi siellä jotain kristallikalloja, että nyt pitäisi sitten sinne lähteä sitä etsimään yhdessä. Jos ajattelee tarinan kannalta, niin taas tulee klassinen kutsu seikkailuun, mutta aika laimea tapa. Motiivi tuntuu kuitenkin suhteellisen pieneltä. Kaipa he sitten olivat hyviä ystäviä. Eli olisiko ulkoinen kamppailu sitten neuvostoliittolaisia vastaan, etteivät he ensin saa käsiinsä näitä kristallikalloja, joista ei tiedetä kuin vasta lopussa, että ne kuuluu avaruusolennoille? En löydä ulkoista enkä sisäistä konfliktia, koska Indyn rakas Marion löytyy jossain puolessa välissä, milloin kerrotaan toinen paljastus, että hänellä poika, joka on tuo Mutt. Eli tavallaan tässäkin jaksossa olisi ollut järkeä, jos Mutt Williams olisi protagonisti ja alusta asti olisi selvää, että hän lähtee Etelä-Amerikkaan pelastamaan äitiään. Siinä meillä olisi ulkoinen konflikti ja sisäinen kun tehtäisiin uudestaan tämä isä-poika-suhteen käsittely.

Entäs uusimmassa Rambossa? Siinä on sisäinen konflikti, kun John Rambo taistelee omia demonejaan vastaan ja on mennyt piiloon Thaimaahan rauhoittumaan. Ulkoinen konflikti tulee kun hän lähtee viemään Burmaan lähetyssaarnaajia lähetystyöhön, mutta joutuukin pelastustehtäviin kun paikallinen sotilasjuntta ottaa heidät vangeikseen. Lisäksi sisäistä konflitia on myös paluu takaisin taisteluun. Ok. Nämä asiat kunnossa. Mitenkäs muutos? Elokuva päättyy siihen kun hän palaa kotitilalleen pois viidakosta, jossa hän liennyt asunnut jo pitkään. Eli mitä ilmeisemmin hän on tehnyt oman rauhansa ja saanut pienen rauhan Burmaankin.

Perusasiat ovat tuntuneet unohtuneen uusia Star Warseja kirjoittaessa. En vieläkään tiedä kuka on Episodi I:n protagonisti. Se ei ole Anakin, se ei ole Obi-Wan, se ei ole Qui-Gon Jinn, eikä se ole myöskään Padme. Luultavasti fiksuinta siinäkin leffassa olisi ollut vain yhdistään Qui-Gon Jinn ja Obi-Wan yhdeksi samaksi hahmoksi niin meillä olisi selkeä ja mielenkiintoinen protagonisti.

En tiedä olenko tarpeeksi hyvin selittänyt nämä jutut, mutta kyse on hyvin yksinkertaisten asioiden kunnossa olemisesta tarinassa, että se toimii. Vanhat Star Warsit ovat klassikkoja ja ne toimii, koska ne on yksinkertaisia. Uudessa trilogiassa on taas yritetty tehdä hirvittävän monimutkaiseksi kaikki ja se taas ei toimi. Ei tietenkään, jos katsoja ei tajua. Lucas on unohtanut, että vaikka hän on oman maailmansa jumala niin on silti joitain asioita joiden sääntöjen mukaan on mentävä. Nimittäin se, että tarina on ymmärrettävä. Jos kirjoitat tarinan jota ei ymmärrä, olet epäonnistunut. Siinä pitää olla juoni ja tarina. Sen lisäksi siinä pitää olla joku koukku. Siinä pitää olla joku hahmo, jota seurataan. Sillä hahmolla pitää olla joku pyrkimys. Sen hahmon pitää kehittyä. Anakin Skywalker ei ole minusta muuttunut Kloonien hyökkäyksen alusta Sithin koston loppuun millään lailla. Asiaa korostaa Hayden Christensenin olematon muuttautumiskyky. (Se ei ole muuttautumista että kasvatat pitemmät hiukset ja kasvatat lihakset.)

Jatkossa on tulossa lisää tarinankertomiseen liittyvää asiaa.

Elä vapaana tai Kuole Kovana

2010-09-23T15:35:00.037+03:00

Kun on kirjoittanut Bruce Williksen leffoista kaksi juttua niin miksei vielä kolmattakin.

Kesällä uutisoitiin, että olisi tulossa vielä yksi Die Hard-leffa. Mikä oli minusta kiva uutinen kun sellaista ei olekaan tullut 15 vuoteen. Toki on olemassa tämä Die Hard 4.0 aka Live Free Or Die Hard, jota en ole tähän päivään mennessä osannut pitämään osana Die Hard-jatkumoa.

Muistatteko vielä ajan kultaisella 80-luvulla kun oli niitä Arskan ja Syltin tähdittämiä toimintaleffoja, joissa sankari oli yliluonnollisen voimakas ja täysin pysäyttämätön käytännössä. Sitten tulikin ensimmäinen Die Hard, jonka sankari oli joululomalla oleva NYPD:n konstaapeli John McClane, joka joutuu välikäteen terroristien valtaamassa pilvenpiirtäjässä. Hän ei ollut varustautunut tai koulutettu tulevaan tilanteeseen. Sen sijaan hänellä oli kanttia, tilannetajua ja asennetta, joka teki hänestä todellisen työläissankarin, mikä oli poikkeuksellista sinä aikana muihin puolijumaliin verrattavissa olevissa toimintasankareissa.

Sitten pari vuosikymmentä myöhemmin tästä John McClanesta tuli täysin samanlainen superihminen ja toimintatähti, jonka stuntit ja urotyöt venyvät epäuskottaviin mittoihin ja samalla tuhoavat sen peruskonseptin, johon kaikki Die Hardit ovat perustuneet.

Edellisessä osassa McClanella on henkilökohtaisia ongelmia, jotka tekevät hahmosta mielenkiintoisen, mutta tässä osassa ainut henkilökohtainen "ongelma" on se, että hän on ylisuojeleva isä TÄYSI-IKÄISELLE tyttärelleen. Mies, joka ekassa Die Hardissa teki kirjaimmellisesti "leap of faithin", eli kohta missä McClane sitoo ympärilleen paloletkun ja hyppää tyhjyyteen pilvenpiirtäjän katolta, joka on juuri räjähtässä ja hädin tuskin uskoo selviävänsä siitä mitenkään, on muuttunut mieheksi, joka rennosti vain ajaa auton rampista helikopterin päälle, "kun on panokset loppu", tippuu 20 metriä hävittäjän päälle ja siitä sortuneelle loivalle mootoritien pätkälle räjähtävän hävittäjän tulipallot loimuten takanaan, nousee ja puhdistaa pölyt päältään ja samantien löytää pahikset vierestä, jotka kadotti moottoritiellä varttitunti aikaisemmin. Tämä ei ole Die Hard, eikä tuo ole John McClane. Leffan nimi olisi pitänyt olla Kalju Terminaattori 4.0. Joka on muuten vielä tosi tyhmä. Olen tuhannen prosentin varma, että tuskin entinen McClane olisi luullut, että kun laittaa televisiokameran (tai minkä tahansa kameran!) linssin eteen kätensä, ettei se ei peitä ääntä.

Sinänsä hauskaa, että kun korvike-Die Hardeja tehtiin Die Hard 2 jälkeen, kuten Viimeinen Partiopoika ja Striking Distance, niin tavallaan 2000-luvulla tehtiin myös korvike nelos-Die Hardeja, kuten 16 Blocks ja Hostage. Mutta vaikka nuo eivät olleet täysverisiä Die Hardeja eivätkä hahmot olleet McClaneja niin silti niiden hahmoissa oli elementtejä, jotka muistuttivat enemmän sitä oikeaa John McClanea, millainen hän olisi nykyään kuin tämä Robocop, joka ei tunnu saavan mitään yhteyttä hänen vanhaan hahmoonsa. Mitään tämän kaverin dialogissa ei kuulosta yhtään McClanen dialogilta. Ja miten tämä toimintasankari jaksaa taistella kaksi päivää putkeen, nukkumatta, syömättä, juomatta, kusematta ja paskomatta. Hänellä ei edes missään vaiheessa ala väsyttämään. Minne on kadonneet klassisiset "olen liian vanha tähän paskaan"? Ja miten se menee nykyään näin päin, että mitä vanhemmaksi sankari tulee niin sitä fyysisempi siitä tulee, kuten Indiana Jones, josta tuli myös superihminen uusimmassa. Sinänsä ironista, että kun Indystä ja McClanesta tuli supersankareita, niin taas Rambosta tuli uusimmassa inhmillisempi ja realistisempi.

Die Hard nelonen ei ole paska leffa, mutta se on paska Die Hard. Lisäksi se kärsii (kunnon) käsikirjoituksen puutteen lisäksi tarinan omaperäisyyden puutteesta. En puhu varsinaisesti vanhoista kliseistä, vaan enemmänkin siitä nykyajan ilmiöstä leffoissa, että kliseen tilalle on tullut trendi, kuten se että tähänkin elokuvaan piti väkisin laittaa yksi parkour-pahis tai karategimma, vaikka ne ei liity mitenkään juoneen, mutta on vain kiva että meidänkin leffassa on ne kuin kaikissa muissakin toimintaleffoissa nykyään on.

Ja kai tämä on olevinaan myös buddy-leffa, mutta Williksellä ja Justin Longilla ja heidän hahmoilla on välissä liikaa vuosia, että ne edes ymmärtäisivät mistään mitä toinen puhuu. Kova ikävä tulee Williksen ja Samuel. L. Jacksonin kemioita Die Hard kolmosessa.

Paljon voisin vielä sanoa tuosta Die Hardin irvikuvasta, mutta en oikeastaan enää (tänään) halua käyttää aikaani sellaiseen. Aika näyttää tuleeko vielä yksi Die Hard, mutta olen ihan tyytyväinen näihin kolmeen, jotka ovat tulleet.

Viimeinen Partiopoika

2010-09-19T21:54:00.032+03:00

Puhuin aikaisemmin Cop Outista ja siitä miten surkea (buddy-)leffa se oli. Joten ajattelin kirjoittaa sitten hyvästä buddy-leffasta. Eli Bruce Williksen Die Hard-eran oma henkilökohtainen suosikkini Tony Scottin ohjaama Viimeinen Partiopoika (The Last Boyscout, 1991). Elokuvassa Willis esittää yksityisetsivää Joe Hallenbeckiä, joka saa toimeksiannon parhaalta kaveriltaan Mike Matthewsilta (Bruce McGill), joka muuten nai Joen vaimoa, suojella stripparia Cory (Halle Berry) . Mike kuolee, mutta Joe ottaa tehtävän vastaan. Samalla hän saa vastaansa ja lopulta puolelleen Coryn poikakaverin, entisen ammattilaisjalkapalloilija Jimmy Dixin (Damon Wayans). Jimmy Dix on saanut potkut liigasta huumeongelmien takia ja nykyäänkin vetää kamaa. Cory kuitenkin kuolee mafian luodeista ja Joesta ja Jimmystä tuleekin murhantutkijapari. Heille paljastuu, että mukana juonessa on senaattori Baynard, joka aikoinaan hankki Hallenbeckille potkut Salaisesta Palvelusta ja jalkapallojoukkeen omistaja Shelly Marcone (Noble Willingham), joka tapatti Coryn. Joten molempien arkkiviholliset ovat vastassa. Tässä siis juoni lyhykäisyydessään.

Leffa ei tietääkseni lippuluukuilla hirveästi tuonut rahaa, eivätkä kriitikotkaan sitä juuri silloin eivätkä nytkään ylistä. Ja toisaalta se on ymmärrettävää, koska tarina ei ole mitenkään ihmeellinen ja monia aukkoja varmasti löytää tarinankerronasta jos haluaa. Elokuvan juoni onkin hyvin arkkityyppinen, mutta sekoitettuna mustaa huumoria ja väkivaltaa tuo se kuitenkin nautinnollista viihdettä. Elokuvan käsikirjoittaja Shane Black (Leathal Weapon, Long Kiss Goodnight, Kiss Kiss Bang Bang) on onnistunut tekemään hyvin moderinin kovaksi keitetyn film noir etsivätarinan sekoitettuna hyvään buddy-leffaan. Kaiken lisäksi tähän elokuvaan on kirjoitettu varmasti parhainta läpänheittoa ja onelinereita mitä oli tehty silloin ja mitä tehdään nykyään. Enkä usko, että Shane Black on muutenkaan kirjoittanut tätä elokuvaa otettavaksi liian vakavasti. Kuten kohtaukset, joissa takaa-ajo vuoren kielekkeeltä päättyy siihen että auto tippuu uima-altaaseen ja räjähtää. Silti käsikirjoituksen parasta antia ovat Williksen ja Wayansin välinen dialogi tai lähinnä läpänheitto, joka ei ole minusta vanhenutunut päiväkään vaikka on kyse melkein 20 vuotta vanhasta leffasta. Wayansin veljesten leffat eivät minusta ole koskaan olleet mitenkään hauskoja, mutta tässä leffassa Damonin läpänheitto minusta toimii. (Ehkä juuri siksi, että ne replat on joku muu kirjoittanut.)

Amerikkalainen kirjailija Charles Pappas on sanonut film noirin olevan "luusereiden kieltä, johon sekoittuu aina samat kolme asiaa; seksi, väkivalta ja raha".Tämä elokuva on niin klassista (tai hyvin modernia) film noiria, ettei tosikaan. On langennut etsivä, on murhattu salaperäinen daami, niljakas pikkuroisto, (joka kuolee kirjaimellisesti yhdellä iskulla), on NFL:ään liittyvää korruptiota ja mahtipontinen rikollispomo kaiken takana. Willis selviää joka tilanteesta nokkeluudella ja partaveitsen terävällä läpällä. Joe Hallenbeck on entinen Salaisen Palvelun agentti, joka on nykyään alkoholisoitunut yksityisetsivä, jolla ei ilmeisemmin ole onnea työkeikkojen eikä perhe-elämän suhteen. Sen lisäksi, että hänen avioliittonsa on kuralla, myös hänen tyttärensä Darian (nuori Danielle Harris) vittuilee hänelle päin naamaa ja kertoo miten luuserina hänen äitinsä ja hän isäänsä pitää. Lisäksi hänen surkeuttaan kuvataan muutamissa kohtauksissa niin, häneltä loppuu tupakat, eikä hänellä ole varaa uuteen askiin niin hän löytää maasta saastaisen jämätupakan ja ottaa sen. Jimmy Dixin vaimo ollessaan viimeisillään raskaana jäi rekan alle, mutta hänen poikansa saatiin pelastettua keskosena. Hän ehti nähdä yhden unen. Sitten lapsikin kuoli. Eli tavallaan molemmat (anti)sankarit ovat hyvin samanlaisia, virheitä tehneitä, mutta samaan aikaan uhreja. Hahmot ovat klassisia monin tavoin ja Willistä voisikin pitää päivityksenä Humphrey Bogartin esittämiin klassikkoetsiviin Syvässä unessa tai Maltan haukassa. Elokuva myös alkaa etsivätarinoihin hyvin klassisesti siitä kun Joe Hallenbeck herää autostaan oman toimistonsa edestä, krapulaisen näköisenä, tukka sekaisin ja muutaman päivän sänki naamalla. Se mikä on tuossa hauska viittaus, että yleensä se etsivä herää krapulassa toimistostaan, mutta nyt menee jo niin huonosti, ettei edes ole päästy toimistoon asti nukkumaan.

Vaikka kyseessä ei ole mikään suuri elokuvahistorian mestariteos, jota en uskaltaisi edes suositella kaikille, on kyseessä kuitenkin minusta hyvästä 90-luvun old-school buddy-toimintaleffasta.

Tarinoista ja juonista

2010-09-13T00:42:00.002+03:00

Onko teillä ikinä elokuvaa katsoessa sellainen tunne, että oon nähnyt tämän ennenkin? No, outoa olisi jos ei olisi, koska eri tulkinnoista johtuen on laskettu että on olemassa vain 7-36 tarinaa. Perustarinat voidaan laskea Christopher Bookersin mukaan hirviön voittamiseen, ryysyistä rikkauksiin, etsintään (quest), matkaan ja paluun, komediaan, tragediaan ja uudelleensyntymään.

1. Hirviön voittaminen. Näissä tarinoissa yleensä kertoo sankarin koettelemuksesta, pelastuksesta varmasta kuolemasta ja päättyy siihen kun yhteisö tai maailma on pelastettu sitä piinaavasta pahasta. Näitä ovat monet sadut kuten Pieni Punahilkka, Robin Hood, James Bond-leffat, Star Wars, Seitsemän samuraita, Maailmojen sota ja varsinaisia hirviöstä kertovia leffoja kuten, Tappajahai, Frankestein, Anakonda, Godzilla, jne.

2. Ryysyistä rikkauksiin. Tässä tarinassa yleensä on joku vaatimaton ja sympaattinen hahmo, joiden erikoiset kyvyt tai todellinen kauneus paljastuvat viimein maailmalle onnellisessa lopussa. Näitä on myös saduissa paljon kuten Tuhkimo, Ruma ankanpoikanen, Aladdin.

3. Etsintä. Tässä tarinassa sankari yleensä matkaa ympäri maailmaa, mukanaan side-kick, taistelee voittaakseen pahan ja löytääkseen mittamattoman arvokkaan aarteen (,tai kuten Odysseuksen tarinassa, löytääkseen vaimonsa,). Sankari ei vain saavuta aarretta vaan tytön, naisen, "prinsessan", josta tulee lopussa valtakunnan kuningas ja kuningatar. Näitä tarinoita ovat yleiset seikkailutarinat mm. Odysseuksen retket, Indiana Jones, Kuningas Salomonin kaivokset, jne.

4. Matka ja paluu. Sankari poistuu tutusta maailmastaan vieraaseen maailmaan (tai vieraaseen kulttuuriin). Palaa yleensä takaisin henkeäsalpaavalla paolla. Näitä tarinoita on mm. Robinson Crusoe, Liisa Ihmemaassa, Aikakone, Lost. On olemassa myös kaava, jossa sankari alkaa pitämään muukalaisten maailmasta, eläessään heidän kanssa ja päättää jäädä. Näitä on esim. Avatar, Tanssii susien kanssa, Viimeinen samurai ja Todistaja.

5. Komedia. Näissä tarinoissa yleensä sekasorto hallitsee siihen asti kunnes sankari/sankaritar saa rakkauden kohteensa. Näissä tarinoissa yleensä laitetaan järjettömiin mittoihin asti ongelmia, kunnes ne kuin ihmeen kaupalla on ratkaistu tarinan kliimaksissa. Tähän menee varmaan 99% kaikista Hollywood-komedioista.

6. Tragedia. Tarinassa on anhe tai omahyväinen protagonisti, joka aluksi unelmoi jostain ja alkaa menestymään siinä, sitten tulee turhautumisvaihe, jonka jälkeen hänen tekonsa muuttuvat painajaismaisiksi ja lopulta hän tai hänen tekonsa tuhoavat päähenkilön. Macbeth, Dorian Grayn muotokuva, Julius Ceasar, Bonnie & Clyde, Scarface.

7. Uudelleensyntymä. Prinsessa Ruusunen, Sammakkoprinssi, Kaunotar ja Hirviö, Lumikki, A Christmas Carol.

Nostalgia

2010-09-02T20:25:00.010+03:00

Elokuvan evoluutio on siinä mielessä erikoinen, että joskus se menee taaksepäin. Vuosituhannen vaihteen jälkeen oli suuri kriisi toimintasankareista ja toimintasankareiden näyttelijöistä. Colin Farrellista ei tullut toimintaelokuvien pelastajaa, kuten vielä Miami Vicen aikoihin uumoilin. Kyse oli siitä, että kaikki mahdolliset kanditaatit Syltin ja Arskan paikalle olivat vanhentuneita. Vin Diesel ja Dwayne "The Rock" Johnson olivat vain mahchopellejä. Lihaksia ja luoteja. Mutta kun 2000-luvun valveutuneelle yleisölle se ei enää riittänyt. Tarvittiin älliä. Sitten tuli Bourne-leffat, missä huippukoulutettu agentti hoitaa homman eikä heitä loppuun one-linereita, kuten serkkunsa James Bond. Homma hoidettiin jopa niin hyvin, että serkun Casino Royale-leffa muistuttaa enemmän Bourne-leffoja, kuin aikaisempia Bondeja konsanaan. Ja hyvä niin. Se oli fressi startti sille sarjalle. Joka tosin päättyi lyhyeen.

Mutta mitäs muuta tuli. Mentiin hautausmaalle lapioden kanssa ja haudat avattiin niin Indiana Jonesille, John McClanelle, Rockylle ja Rambolle. Yksinkertaisesti ei vaan ollut uusia sankareita ja kansa janosi sankaria, niin minkäs teet. Se miten homma lopulta meni oli toinen. Indiana Jones menetti uskonsa ja siirtyi sci-fi-aikaan, John McClane menetti huumorintajunsa, ja kaiken muunkin mitkä erottivat Die Hardit muista Bruce Williksen toimintaleffoista. Rocky veti viimeisen ottelunsa ja pelasti Rocky V:n olemasta sarjan viimeinen. Kyseessä oli kohtuullinen lopetus sarjalle. Kun kaikki toivo oli mennyt ja uutta Ramboa tehtiin, suurin osa ajatteli kai siitä tulevan samanlainen Reaganin aikainen rymistely, jossa Syltti on ilman paitaa ja tappaa Lähi-Idässä talebaneja. Kun tsänssille annettiin tilaisuus niin uudesta tylsästi nimetystä Rambosta paljastuikin vuoden parhaimpia elokuvia ja usko oli palautunut katsojiin sankarin mahdollisesta paluusta.

Sitten Syltti päätti jatkaa samalla linjalla ja elokuvateatterissa pyörivä The Expendables on koottu 80-luvun toimintatähdistä, lukuun ottamatta Chuck Norrista ja Jean Claude Van Dammea. Elokuvaan en ole vielä nähnyt, mutta sen verran tiedän, että se on tarkoitettu 80-luvun toimintaelokuvia rakastavalle yleisölle. Nyt on myös tulossa elokuvateatterihin lähiaikoina Robert Rodriguezin Machete, joka on varmasti samanlainen kunnianosoitus 80-luvun videovuokraamosta löytyviin toimintahelmiin, jotka ovat jo kadonneet maan päältä.

Tämän lisäksi edellisellä kerralla kertomastani Cop Outista voi nähdä nostalgianälkää 80-luvun toimintaleffoihin. Myös Robert Rodriguezin tuottama Predators oli myös Rodriguezin jo vuosien ajan tuotantoon haluama jatko-osa ensimmäiselle Predatorille, jossa myös Arska oli.

Eli ensin haluttiin takaisin 80-luvun sankarit ja ne tuotiin moderniin elokuvaan ja kukaan ei tykkännyt. Mutta sitten tajuttiinkin, että ehkä todellinen kaipuu ei ollutkaan sankareissa itsessään vaan niissä elokuvissa. Ja nyt sitten on alettu tekemään 80-lukumaisia elokuvia.

Mitäs seuraavaksi?

Huono "elokuva"

2010-08-09T21:49:00.014+03:00

En yleensä tee arvosteluita, mutta nyt en voi olla sulkematta suutani siitä sonnasta mitä olen nähnyt.

Katsoin eilen Cop Outin. Siitä tuli otsikko. Jos pidätte Bruce Williksen leffoista ja olette pitäneet Kevin Smithin tuotannosta niin välttäkää viimeiseen asti tätä ala-arvoista audiovisuaalista paskaa. Sitä ei edes elokuvaksi voi sanoa enää. Mutta puolustukseksi voi sanoa sen, että tämä on Smithin ensimmäinen elokuva, jota hän ei ole itse kirjoittanut ja tuottanut. Toisekseen elokuvaa ei ole myöskään tuottanut Weinsteinin veljekset ja Scott Mosier. Kolmanneksi tämä on Smithin ensimmäinen suuren studion elokuva, joten tavallaan voi sanoa, ettei kyseessä ole millään tavoin Kevin Smithin elokuva vaan joku tilaustyö valmiille paskalle. Elokuvan on kirjoittaneet Cullenin veljekset, jotka saavat Wachowskien viimeisimmät vaikuttamaan Tolstoin Sodan ja rauhan tapaisilta mestariteoksilta.

Eli leffan idea on parodioida 80- ja 90-luvun buddy-leffoja. Niitä kyttäleffoja, missä on toinen valkoinen ja toinen musta kyttä ja kaikkia muita kliseitä mitä niihin kuuluu. Ideana mahtava, mutta toteutuksena täyttä kuraa. Pääosissa Bruce Willis (valkoinen kyttä) ja 30 Rockista tuttu Tracy Morgan (musta kyttä).Ensinnäkin tämän piti olla komedia, mutta en edes hymyillyt kertaakaan elokuvan aikana ja se on Kevin Smithin leffoissa aivan ennenkuulumatonta. Toiseksi, se ei ollut parodia, koska kliseet mistä yritettiin tehdä pilaa eivät toimineet ollenkaan. Willis, joka on teki näitä buddy-leffoja koko uransa alkuajan, (Die Hardit, Viimeinen partiopoika, Hudson Hawk, jne) varmasti kyllä tietäisi miten niistä tehdään pilaa. Last Action Hero oli hyvä (oikeasti hyvä) parodia 80-luvun kyttäleffoista. Siinä vielä menee oikealla kaavalla kaikki kliseet. Tässä jo ensimmäisessä näytöksessä annetaan jo virkamerkki poliisipäällikölle ja joudutaan hyllylle. Yleensä siinä kohtaa vasta se musta poliisipäällikkö huutaa kurkku suorana miten pormesti on sen poliisipäällikön perseessä kiinni kun tuloksia ei tule. Toisen näytöksen lopussa yleensä vasta tähän tilanteeseen päästää, että joudutaan hyllylle. Ja hyi helvetti, miten Bruce Willis tuhosi viimeisenkin ylpeyden aiheen, kun Tracy Morgan kuulustelee alussa epäiltyä pahana poliisina ja heittää one linereita aina Heatista Serpicoon Williksen katsellessa peili-ikkunan takaa ja lopussa sanoo "Yippee-ki-yay, motherfucker" johon Willis toteaa, tuota leffaa en ole nähnytkään. AAARGH!! Ja kolmanneksi tämä ei ole hyvä edes toimintaelokuvana. Se on ihan täyttä kuraa siinäkin genressä.

Tracy Morgan ei koko elokuvan ajan vaikuta ollenkaan poliisilta, vaan kaverilta joka näyttelee huonosti poliisia. Toisekseen Williksen ja Morganin kemiat eivät kohtaa millään tasolla ja ne ovat elokuvan mukaan olleet partnereita jo 9 vuotta. (Sitä on muutenkin vaikea uskoa Morganin esittämästä hahmosta, että olisi niin pitkään kyttänä ollut.)

Lisäksi elokuvan sivuroolissa käy Seann "Stifler" William Scott, joka on huhujen mukaan improvisoinut koko roolinsa ja sen kyllä huomaa, koska noin huonossa leffassa ei voisi ollakaan niin hirvittävän ärsyttävää hahmoa kuin se pystyy olemaan.

Olen toivonut jo pitkään, että Willis palaisi poliisin rooliin leffoissa ja tämän jälkeen mietin, että ehkä Williksen olis aika jäädä eläkkeelle. Hän parodioi kliseistä kyttähahmoa 16 Blocksissa ja se oli ihan leffana ihan ok. Siinä on kanssa tämä alkoholisoitunut kyttä, jolla on paljon ongelmia henkilökohtaisessa elämässään, mutta kyttänä on ainutlaatuinen. Sama mikä oli Die Hard With Vengeancen, Viimeisen partiopojan (no yksityisetsivä), Striking Distance ja jopa Fifth Elementissä. Sitä paitsi koko leffan ajan tuntuu että Willis on hyvinkin poissaoleva. Ihan kuin odottaisi koko ajan, että kuvaukset loppuvat ja pääsisi kotiin.

Tähän roskaan saatiin jotenkin ihmeellisesti musiikintekijäksi jo eläköitynyt Harold Faltermeier, joka on tuttu esim. Beverly Hills Copin legendaarisesta teemastaan, mutta tästä elokuvassa ei mitään musiikillisia helmiä löydy.

Kevin Smith on leikannut tämänkin pätkän, kuten kaikki muutkin elokuvansa, mikä on kyllä ollut virhe, koska hän ei ole tuntunut tajuavan mitään rytmityksestä.

Elokuvan alkuperäinen nimi muuten piti olla A Couple Of Dicks, joka olisi varmaan kuvannut hyvin elokuvan käsikirjoittajia Cullenin veljeksiä.

Välttäkää tätä paskaa. Tämä ei ole hyvä elokuva millään tavoin. On olemassa Ed Wood-tyylistä huonoa elokuvaa joka on tavallaan hyvää, on olemassa Taistelukenttä maa-tyylistä huonoa elokuvaa, joka on parhaimmillaan yksi parhaimpia komedioita, joita olen eläessäni nähnyt, on myös olemassa Twilight-tyylistä huonoa elokuvaa, joista jotkut teinit oikeasti pitävät, niin järjettömältä kuin se voi kuulostaakin, mutta tällaista huonoa elokuvaa ei löydy kuin straight-to-video-hyllyltä yleensä tai tv-leffoina joltain halppiskanavilta. Vaikka casting onkin kova ja ohjaaja myös niin se silti pelasta laivaa joka on puoliksi uponnut.

Battle Royalen Kiriyama vs The Dark Knightin Joker

2010-08-01T12:47:00.009+03:00

Katsoin eilen Kino-tv:ltä Battle Royalea yöllä ja leffan päävihollisesta Kiriyamasta tuli jotenkin kummasti koko ajan mieleen Yön ritarin Jokeri. Samanlaisia sekopäitä, jotka tappavat vain mielihyvästä tai jostain muusta järjettömästä syystä. Molemmilla on puku päällä, mutta muuten täysin epäsiisti olemus ja kampaus. Liekö sattumaa vain?

Blogi palailee kesälomalta

2010-07-29T23:10:00.003+03:00

Kirjoittaminen jatkuu blogissa tulevaisuudessakin. Inceptionin juuri nähneenä on uskoni palautunut taas elokuviin ja elokuvateatterin voimaan. Vielä en ole ainuttakaan 3D-leffaa käynyt teatterissa katsomassa (en edes Avataria vaikka kaikki sitä niin kehuvatkin), mutta elokuvan tarina on se elokuvan voima, eikä se miten huikealta se saattaa näyttää typerän näköiset rillit päässä. Vaikka Inceptionissakin oli huikeita tehosteita niin se oli nimenomaan vain tehosteita. Kuva ja äänitehosteita. Sillä tehostettiin sitä mahtavaa tarinaa eikä se ollut itseisarvo elokuvalle, kuten on tuntunut nykyelokuvan ongelma olevan. Lisäksi minusta tuntui, että kyseisessä leffassa ei ollut hirveästi turvauduttu CGI:hin vaan useimmat tehosteet näyttivät "käsintehdyiltä" eli vanhalla tavalla tehdyltä.

Jos, ette ole vielä käyneet Inceptionia katsomassa niin menkää katsomaan. Kyse on varmasti tämän vuoden parhaimpiin kuuluvasta elokuvasta, jossa on monimerkityksellisesti monta tasoa. Elokuva joka herättää varmasti tulkintaa ja keskustelua.

Missä mennään?

2010-07-09T00:20:00.002+03:00

En ole nyt kesällä viitsinyt kirjoitella juurikaan blogia. Kesällä pitää nauttia kesästä eikä istua koneella kirjoitelemassa jonninjoutavia jaarituksia elokuvista. Ja kaiken lisäksi blogini ei ole niin suosittu, että suuri motiivi olisi kirjoitella kovinkaan paljoa. Toki uusia tekstejä on tulossa aikanaan.

Tämän kesän olen ajatellut, että pyhitän siihen, että otan kiinni vanhasta. Olen aika pitkään halunnut taistella vastaan menneisyyttä vastaan ja olen lähinnä ollut kiinnostunut uusista ns. moderneista elokuvista, mutta nyt sen suhteen olen alkanut olemaan avoimempi. Kiitos siitä YLE Teeman hyvälle kesäohjelmistolle. Ensin tuli slasher-genrestä kiinnostava dokkari, joka sai minut sivistämään itseäni Friday 13th-sarjaan. En ollut oikeastaan sen tarkemmin tutustunut siihen. Nyt olen katsonut lähestulkoon kaikki. Aihe olisi sinänsä ajankohtainen kun on kesä ja kesäleirit. Lisäksi YLE Teema on esittänyt ja esittää paljon 50-luvun UFO-buumin leffoja, joilla oli vahva vaikutus sekä Steven Spielbergin, George Lucasin, Ridley Scottin ja James Cameronin elokuviin joko suorasti tai epäsuorasti. Lostista minun piti alunperin kirjoittaa heti sarjan päättymisen jälkeen, mutta kun ilmoitettiin, että sarja "jatkuu" dvd-extroissa, jossa paljastetaan salaisuuksia lisää, olen ajatellut, että pitänee varmaan odottaa syksyyn asti, että saan loputkin tiedon jyvät. Ja olen myös katsellut Uuno Turhapuroja ja minusta sekin on kaikessa koomisuudessaan ihan mielenkiintoinen aihe joskus kirjoitettavaksi. Uuno esim. Uuno muuttaa maalle keksii idean miten välttää maatöiden teko, on se että markkinoi kaupunkilaisille, että PÄÄSEE tekemään niitä töitä palkkaa vastaan. Elokuva on yli 20 vuotta sitten tullut ja kun kun katsoin pari viikkoa sitten uutisia niin monilla oli oikeasti unelmia päästä tekemään heinähommia ja maksaa siitä.

Olen myös miettinyt lopettavani tämän blogin kirjoittamisen kokonaan mikä on osittain vaikuttanut juttujen julkaisutahtiin. Alkuperäinen idea ei ole oikein toiminut kuten alunperin suunnittelin. Tosin katsoo nyt vielä.

Sarja kuvia

2010-05-21T22:49:00.048+03:00

Lienee luonnollista, että nyt kun joka toinen Hollywoodissa tuotettu elokuva on jonkin sortin sarjakuvafilmsaatio niin sille nousee vastareaktiona sitten sarjakuvasankariparodiat. Ensimmäinen mikä tulee mieleen ilmestyi jo kauan ennen supersankarileffojen varsinaista buumia, eli arvannetkin, että tarkoitan Mystery Meniä (1999), joka perustuu Bob Burdenin samannimiseen sarjakuvaa. Minusta se oli oikeasti hauska leffa, vaikka siihen aikaan kun se tuli niin monille oli kai pettymys ettei se ollut oikea supersankarielokuva kun silloin niitä oli suhteessa aika vähän tullut, lähinnä menestyneimmät olivat Batman (1989), Superman (1978) ja Blade (1998). Joten se oli edellä aikaansa siinä mielessä.

Erillaisen aikuismaisemman sarjakuvapuolen näytti Sin City vuonna 2005, mutta kyse oli jo alunperin todella synkästä sarjakuvasta jonka teki Robert Rodrieguez lähinnä omassa kellarissaan omalla rahalla ja jos se oltaisiin tehty Hollywoodin sanelemalla tavalla niin sitä ei olisi ikinä saatu mitään raiskaamatta sitä ihan täysin. Alunperinhän alkuperäisen sarjakuvan piirtänyt Frank Miller kieltäytyi antamasta oikeuksia leffalle, koska tiesi miten siinä on tapana käydä, mutta lopulta Milleristä tuli jopa elokuvan toinen ohjaaja valvomaan ettei hänen työtään tuhota. Samana vuonna tuli myös V For Vendetta, jossa samaan aikaan oli aivan erilainen sarjakuvasankari ja toisaalta se oli hyvin perinteinen sarjakuvasankari, koska kyseinen sankari V syntyi myös viattomien vuodatetulla verellä ja henkilökohtaisella verikostolla, kuten Batman tai Spiderman.

Sitten tulikin pitkä tauko mielenkiintoisissa supersankarileffoissa, kunnes näin mainoksen Hancockista(2008), mutta se leffa olikin lopulta kieltämättä pettymys siihen nähden minkälaisen kuvan siitä aluksi sain ja miten synkkä sen alunperin piti olla. Muun muuassa Hancock oli seksuaalisesti turhautunut, koska ei voinut harrastaa seksiä tappamatta naista räjähtävien orgasmiensa takia. NEROKASTA sanon minä! Mutta sitten siitä tuli kiltti leffa. Ehkä aika ei ollut vielä valmis sellaiseen synkkään sarjakuvaleffaan. Kuitenkin samana vuonna teattereihin tuli The Dark Knight (2008) ja heti ensimmäisestä teaserista tiesin, että tämä elokuva tulee jotain ihan uutta sarjakuvaleffoissa. Ja parasta oli se, että se ylitti täysin odotukset. En varmasti ole ainut, joka näki silloin mahdollisuudet mitä sarjakuvaleffat voivat olla.

Seuraavana kesänä tuli Alan Mooren sarjakuvaan pohjautuva Watchmen (2009) ja se oli myös aikuisemmalle yleisölle tarkoitettu sarjakuvafilmsaatio. Toisaalta Watchmen sarjakuvanakaan ei ole mikään Aku Ankka. Watchmenissä ei vitsailtu kuin hyvin mustalla huumorilla. Watchmenistä tuleekin jollain kaukaisella tavalla mieleen Mystery Men kun siinä on yhden sankarin sijaan iso joukko sankareita. Mutta se on myös ehdottomasti yksi parhaimpia koskaan tehtyjä sarjakuvaleffoja. Jotkut pitävät myös elokuvan ohjaajan Zack Snyderin edellisestä leffasta 300 (2006), joka myös oli Frank Millerin sarjakuvaan perustuva filmsaatio mutta minulla se menee samaan kategoriaan mihin myös menee Frank Millerin ensimmmäinen oma ohjaus ja elokuvasovitus toisen sarjakuvatekijän Will Eisnerin Spirit-sarjakuvasta myös vuodelta 2008. Eli tehdään Sin Cityn perässä vihreätä kangasta vasten koko leffa, mutta lopputulos on ihan hirveetä shittiä.

Sarjakuvaleffoissa onkin ilmeisesti kolmea eri sarjaa. Niitä joita tehdään ison studion rahoilla, missä raha määrää ja useimmiten ne ovatkin ihan hirveetä sontaa kuten esim. Transformers (2007), G.I. Joe (2009), Fantastic Four (2005), Daredevil (2003) ja sen spin-off Elektra (2005) olivat. Toinen on ison studion rahoilla tehtävä leffa, jossa joko ohjaaja on pystynyt perustelemaan muutokset sen verran hyvin, että studiopomot ovat suostuneet ottamaan näitä "riskejä", ettei elokuva ei ole enää perinteinen sarjakuvafilmsaatio. Näihin leffoin kuuluu juuri nämä The Dark Knight, Watchmen, V For Vendetta ja sen lisäksi esim. Hellboy (2004), Hellblazer-sarjakuvaan perustuva Constantine (2005), Blueberry (2005), Alan Mooren From Hell (2001) ja A History of Violence (2005). Näiden kolmen lisäksi on vielä se itsenäisten elokuvantekijöiden kerho johon kuuluu Sin City (2005) ja "vain" 28 miljoonan dollarin budjetilla tehty Kick-Ass (2009) ja tämä leffa ei näytä sellaiselta halppisleffalta ollenkaan.

Kick Ass oli sarjakuvaleffa, josta tiesin, että a)se on itsetietoinen parodia sarjakuvaleffoista ja b) se tulisi todennäköisesti olemaan juuri sitä mitä odotinkin. Ja näinhän se menikin, tosin sillä erolla, että se oli paljon parempi kuin odotin. Olin lukenut hieman Mark Millarin ja John Romita Jr:n. Kick-Ass-sarjakuvaa, jotain silläkin verukkeella tiesin mitä odottaa, mutta koska sitä oli muutettu kuitenkin jonkin (silti hämmästyttävällä tavalla olemalla silti täysin uskollinen sarjakuvalle) oli se hieman erilainen elokuvakokemus mitä odotin. Ensinnäkin odotin sen olevan suhteellisen teineille suunnattu leffa, mutta kun sitä katsoo niin, lähinnä tuntuu, että kohdeyleisö on aikuiset vaikka se onkin aika teinileffa. Syynä on esim. se, että se on raaka kuin Rambo (2008) ja elokuvan 11-vuotias sivuroolisankari Hit-Girl viljelee leffassa enemmän fuck-sanaa kuin monissa nykytoimintaleffoissa yhteensä (joo, tällä tarkoitin juuri Die Hard 4.0:aa (2007). "Yippee-ki-yay, mother---!").

Elokuvan juoni on oikeastaan ihan täyttä parodiaa alusta alkaen; poika laittaa märkäpuvun päälle ja lähtee kaupungille taistelemaan rikollisuutta vastaan, ilman mitään taistelutaitoja saati sitten supervoimia. Ja miten käy? Turpaan tulee ja joudutaan sairaalaan. Siitä ei lannistuta vaan jatketaan ja seuraavalla kerralla onnistutaankin niin hyvin että päästään Youtubeen asti. Samaan aikaan kuitenkin kaupungilla on oikeitakin supersankareita, juuri tämä Hit-Girl ja hänen isänsä Big Daddy, jota esittää Nicholas Cage. Big-Daddyn puhemaneereita opiskellessaan Cage sanoi katselleensa vanhoja Adam Westin Batmaneita ja sen kyllä huomaa. Puhe on töksähtelevää mutta hauskaa. Mutta tästä kaikesta huumorista ja parodiasta huolimatta kyse ei ole mistään komediasta. Väkivalta on raakaa, veri lentää, raajoja silvotaa, ihmisiä poltetaan elävältä ja tapetaan viattomia siviileitä kadulla. Tälläinen ei menisi ikinä läpi Spidermanissa eikä Iron manissakaan.

Oman ansionsa elokuvasta saa soundtrack. Elokuvan soundtrackista tuleekin mieleen Kill Bill hyvin vahvasti. Samaan aikaan kun on teurastus käynnissä soi taustalla jokin asiaan kuulumaton rallatus, mutta se toimii. Elokuvan soundtrackin on tehnyt John Murphy, jonka tunnettuja soundtrackeja ovat 28 Days Later (2002) ja Sunshine (2007). Ja molemmissa leffoissa ovat tulleet klassikoiksi leffojen loppuhuipennusten musiikit. 28 Days Lateri muistetaan In The House, In The Heartbeatista ja taas Sunshinen lopun legendaariseksi noussut biisi Surface Of The Sun. Jos et saa päähäsi niitä niin Youtubesta löytyy kyllä molemmat. Se mikä minusta oli sinänsä mielenkiintoista, oli se että nämä molemmat biisit ovat Kick-Assissa. Se on todella outoa, että musiikintekijä tavallaan rip-offaa itseltään. Vai onko se silloin sitä? Kenellä on oikeudet biiseihin? Biisintekijällä vai sille joka omistaa leffan oikeudet? En tiedä, mutta toisaalta se toimi tässä leffassa. Koska kun katsot leffaa, niin tiedät miten se biisi menee niin tavallaan pystyt hyräilemään musaa leffan mukana. Löysin Youtubesta itse asiassa pätkän leffasta, jossa juuri soi tämä In The House, In The Heartbeat.

Kohtaus on varastolta, jonne Big Daddy menee pahiksia tappamaan.

En tosin ole varma onko tuo julkaisu sama mikä on teatteriversiossa vaiko sellainen leikelty versio. Kuten kuvasta näkyy on Big Daddyn puku suoraa lainaa 1989 tulleen Batmanin puvulle. Mutta Batman tuskin haulikolla ammuskelisi pahiksia tuolleen.

Kick-Assin pääsankari itsessään on vain surkea luuseri, josta toisaalta kuten sankaritarinoissa yleensä kasvaa lopulta oikea sankari, joka tosin lopettaa nekin hommat lopussa, mutta silti ilmeisesti menestyksen myötä on jatkoa luvassa.

Katsoin taannoin myös toisen supersankariparodian nimeltään Defendor (2009), jossa Woody Harrelson näyttelee hieman vähä-älyistä kaveria, joka Kick-Assin tavoin päättää yksi päivää alkaa taistelemaan rikollisuutta vastaan ja samoin saa yleensä lähinnä vain turpaansa. Se oli oikeastaan aika synkkä näkemys asiasta. Idea oli suhteellisen sama kuin Kick-Assissa, mutta kyse oli huomattavasti vakavammasta lähestymistavasta siihen, jos joku oikeasti päättäisi alkaa "supersankariksi". Leffassa en muista nauraneeni kertaakaan päinvastoin kuin Kick-Assissa ja muutenkin tunnelma oli todella ahdistava koko leffan ajan. En osaa sanoa edes pidinkö leffasta vai en.

Ehkä tähän loppuun voisin vielä mainita sarjoista kuten Smallville (2001-) ja Heroes (2006-2010), jotka kertovat myös supersankareista. Smallvilleä olen välillä katsonut ja se on oikeastaan ihan ok:ksi mennyt siitä kun se alkoi Dawson's Creekinä silloin aikoinaan ja Clark Kentin tie Teräsmieheksi alkaa olla pikkuhiljaa poljettu. Ja Heroes oli myös ihan hyvä, mutta koska sarjassa ei ollut oikeastaan mitään punaista lankaa oli se vähän hölmö paikoitellen. Lempihahmoni sarjassa oli Peter Petrelli, joka aluksi pystyi omaksumaan kaikkien muiden kyvyt itselleen ja minusta se oli idena mahtava, kun oli joku täysin ylivoimainen tyyppi jolla on kaikkien sarjan hahmojen kyvyt. Samoin Hiro, joka pystyi aikamatkustamaan ja siirtymään paikasta toiseen oli myös toinen mielenkiintoinen kaveri, mutta kun Peter otti tämänkin kaverin kyvyt niin aika tylsä tämäkin sitten oli enää siinä vaiheessa. Mutta sitten tekijät päättivät että tämä on liian ylivoimainen kaveri ni otetaan siltä kaikki kyvyt pois. Ja sit meni tylsäksi sekin. Tosin sarjan pääpahis Sylar, myös kerää muiden kykyjä tappamalla heidät, mutta kyseinen hahmo meni tylsäksi kun kukaan ei ollut enää ketään samanvertaista. Heroes on tullut tiensä päähän ja se ei oikeastaan haittaa minua, kun olisin halunnut seurata kaveria joka omaa kaikkien sarjan kyvyt ja olla oma pieni jumala maailmaa muuttamassa.

Mitähän sitä tulis telkkarista?

2010-05-17T19:53:00.016+03:00

Tänään tuli mieleeni juttu, vuosien takaaa siitä, että kun ilmoitettiin että Stargate-leffasta tehdään tv-sarja. Ajattelin aluksi, että sehän voisi olla ihan hyvä vaikka leffa olikin jotain 3 tähden kamaa, mutta muinainen Egypti ja siihen liittyvä mytologia on aina kiinnostanut. Sitten se Stargåte viimein tuli telkkariin siinä ei hirvesti ainakaan aluksi missään Egpytin pyramiideilla liikuttu vaan jossain metsässä. Ajattelin, että tämmönen käännös sitten tv-sarjaksi... Myöhemmin luin jutun miten Dean Devil ja Ronald Emmerich olivat tilittäneet jossain lehdessä sitä, että heti kun sarjaa alettiin tekemään niin he saivat ensimmäisinä potkut projektista. Miksi? Koska elokuvantekijät eivät kuulemma osaa televisiosarjaa. Silloin mietin, että en kyllä montaa elokuvantekijää saa päähäni, jotka olisivat tehneet koskaan tv-sarjoja paitsi Michael Mann (Miami Vice) ja David Lynch (Twin Peaks) ja nämä molemmat sarjat olivat suunnannäyttäjiä tv-sarjojen evoluutiolle. Mann näytti miten tv-sarjaa voi tuottaa kuten elokuvia, ne musiikit mitkä haluaa, ne starat jotka haluaa ja tietenkin se miten näyttäviä ne voivat olla. Lynchin Twin Peaks taas on elokuvan ja tv-sarjan risteys. Elokuvan vahva juoni sekoitettuna tv-draamaan. Sarja jossa oli yhdistelty saippuaa, trilleriä, scifiä ja vaikka mitä muutakin yhdeksi ehjäksi ja toimivaksi kokonaisuudeksi.

Itse uskon, että jonain päivänä tehdään vielä sellaisia sarjoja mitkä päihittää elokuvan. Mietin joskus että olisiko Lost ollut sellainen. Kun pelaa paljon rooli- ja seikkailupelejä, joissa on kymmenien, ehkä satojen tuntien peliaika niin siinä on myös kymmenien tuntien juoni. Eli niissä edetään tarinan mukaan, ei sen mukaan kuinka monta on tappanut tai muuta vastaavaa. Lostissa on myös kymmenien tuntien draama, mutta erona peleihin on se että sitä draamaa kirjoitetaan koko ajan lisää, kun taas peleissä se draama kirjoitetaan kerralla kokonaisuudeksi. Lostin loppu on lähellä ja se miten paljon kysymyksiä se jättää on pelko persiissä. Paljon on paljastunut, mutta jotenkin tuntuu, ettei tarpeeksi ehditä kertoa.

Ja sitten kun Lost nyt viimein loppuun niin jään odottamaan jotain uutta sarjaa, joka olisi oikeasti seuraamisen arvoinen. Tietenkin Dexter jatkuu, mutta laittaa miettimään, että eikö uusia sarjoja voisi tehdä yhtä hyvin kuin esim. Dexter on? Useimmat sarjat alkaa tosi kiltteinä, mutta löytävät sitten muutaman tuotantokauden jälkeen oikean rohkean muotonsa, josta ne lopulta muistutetaan.

Vaikka Miami Vicen suurimmat saavutukset ovat nimenomaan tuotannollisissa puolissa oli sarjassa paljon sellaista mikä olisi vielä tämänkin päivän telkkarissa järkyttävää. Sarjan yksi erikoisuus olikin se, että vaikka muistetaan (kuten Dexterkin) aurinkoisen Miamin esitelynä olivat tarinat ja varsinkin tarinoiden loppuratkaisut usein hyvinkin synkkiä. Esim. Rico Tubbsin rakastettu ja heidän yhteinen lapsensa räjäytetään, Sonny Crockettin vaimon ampuu sama mies, joka ampui Crockettin entisen parin ja jonka Crockett itse pelasti viime hetkellä pois sähkötuolilt uskoessaan miestä syyttömäksi, vain huomatakseen kun tämä mies astuessaan ulos vankilan portilla kertoo, että oikeasti hän sitten olikin syyllinen. Se miten taas tarina päättyy voi vaikka vilkaista tästä: http://www.youtube.com/watch?v=yTSJ0s1A20s
(Tuohon haluan lisätä vielä sellaisen pienen trivian, että vaikka kuvassa näyttää, että tällä pahiksella oli muka ase piilossa, niin kun tämä alunperin kuvattiin niin sitä ei ollut, vaan se lisättiin myöhemmin, koska tv-yhtiö pelkäsi, että murha on liian kylmäverinen kun Crockett ampuu aseettoman miehen.) Sen lisäksi useat ulkopuoliset ja syyttömät kärsivät ja kuolevat, kun taas pahikset pääsevät vapaaksi. Ja tämä oli hyvin yleistä Miami Vicessa, päinvastoin kuin ihmiset muistavat, että pahikset ammutaan ja tulee sellainen typerä iloinen poseerausstill ja jakso loppuu.

Näytän lopun jaksosta, jossa Crockettin reportterikaveri Ira Stone oli Nicaraguassa ja sopivasti sattui olemaan kameran kanssa kylässä jonne amerikkalaiset sotilaat hyökkäävät sandanistejan vastaan tukien contra-sotilaita ja tappavat kaikki siviilit, pappia ja lapsia myöten. Tämä alku päättyykin kuvaan äidistä joka kanttaa kuollutta lasta itkien. Kuva joka mieleen Vietnamin. Erikoista tässä jaksossa on se, että sen nimi on Stone's War, johtuen osittain reportterin nimestä, mutta voisin uskaltaa antaa veikkauksen että Oliver Stonella ja samaan aikaan tulleella ja myös Etelä-Amerikkaan sijoittuva elokuva Salvadorilla voi olla myös innostusta jaksoon. Alkujakson voi vilkaista tästä: http://www.youtube.com/watch?v=hTV-kGIi7vs&feature=related

Jakso on ehdottomasti yksi lemppareitani, vaikkakin kyse ei ole mistään varsinaisesti huume-jaksosta. Tämä kuuluu niihin ns. uutisotsikoista ripattuihin jaksoihin. 80-luvulla huhuttiin pitkään, että USA:n hallitus tukisi sandanistipuoluetta vastaan taistelevia contria, mutta asia tietenkin kiellettiin ja lopulta asia tuli myös julki, mutta kun kyseinen jakso tuli ulos telkkarista niin silloin vielä asiaa kiellettiin.

http://www.youtube.com/watch?v=y9I2l0x0OJU

Spoilausvaara, katso ensin edellinen linkki.

Tämä jakso oli sitä mistä Miami Vicessa pidin. Reportteria Ira Stonea kidutetaan ja lopulta kuolee sotilaan luoteihin ja viimeisillä voimillaan hän kysyy Crockettilta, että kai hänen videonsa tulee ulos ja Crockett vastaa, että tietenkin, se on pääuutinen iltauutisissa ja Stone kuolee kuultuaan tämän. Tässä klipissa ei tosin näytetä sieltä asti missä paljastuu että kyseinen videonauha kopioineen on tuhottu ja Stone myös kuolee viimeisenä todistajana. Ja paras on kun Crockett ihan lopussa istuu veneellä ja kuuntelee iltauutiset missä puhutaan tästä joukkosurmasta, joka on tapahtunut Nicaraguassa, mutta siinä sanotaan, että sandanistit tappoivat siviilit ja contrat yrittivät estää tätä, kun todellisuudessa contrat tappoivat siviilit ja sandanistit yrittivät suojella heitä. Mahtava Jackson Brownen Lives in the Balance soi koko lopun ajan ja sopii kuin nappi otsaan.

Myös tämä Simply Redin biisillä kulkeva erään jakson loppu on hyvin onnistunut ja katsomisen arvoinen: http://www.youtube.com/watch?v=U2EqpZatEyM&feature=related

Bundyjen huumorin anatomia osa 2

2010-05-17T16:37:00.003+03:00

Tällä kertaa ajattelin ottaa analyysiin oikeastaan vain yhden kohtauksen, jossa hyvin tiivistyy Pulmusten huumorin anatomia.

Klippi http://www.youtube.com/watch?v=_4TT_SHOXGQ

Eli kuten klipistä voi päätellä on Bud tehnyt taas naisten takia jotain tyhmää, eli päätellen Alin replasta ja Budin puvustuksesta, että hän hypännyt lentokoneesta ja Al naurahtaa, ettei edes miljoonasta dollarista tekisi samaa. Sitten takaa Peggy huutaa, että laskeuduit "suutele naapurille", eli jonkin sortin parisuhdelautapelistä lienee kyse. Al kääntää katseensa kameralle ja sanoo äänettömästi "mitäh?" ja siitä suora leikkaus onkin jo lentokoneesta jossa laskuvarjohyppäyksen opettaja kysyy Alilta, että "etkö sinä halua mitään viime hetken ohjeita" ja Al tulee nauraen kuin hullu ja hyppää lentokoneesta laskuvarjo kädessä!

Se mikä on ensimmäinen vitsi, että miten epätoivoista mutta silti yritteliästä on Budin yrittäminen naisten suhteen, mutta nähtävästi taas täysin turhaa. Mutta vitsin päähahmo onkin yllättäen Al joka tuleekin aivan kohtauksen lopulla nauramaan Budille. Sen jälkeen tulee sitä huumoria mikä on harvinaista sitcomeissa. Eli kun Peggyn lausen jälkeen Al rikkoo neljännen seinän ja puhuu suoraan katsojille. Ja katsojat tietävät miten viehättävänä Al pitää Marcya niin osaamme jo aavistaa jotain, mutta leikkaaja on meitä nopeampi ja siirtääkin tapahtumat suoraan lentokoneeseen. Monet kirjoittajat saattaisivat kirjoittaa pitkän tovin tähän väliin miten sinne lentokoneeseen lopulta päästiin, mutta Pulmusissa se tehdään nerokkaasti siten, että leikataan kaikki turhat osuudet pois, koska niitä ei tarvita. Ja kun hyppyopettaja kysyy Alilta, että eikö hän halua mitään viime hetken ohjeita hän vain nauraa hullun naurua hänelle ja hyppää lentokoneesta. Yksi tapa tulkita tämä on se, että hän vastaa kysymykseen nauraen, mutta luulen että todennäköisempi tulkinta on se, että hän on tulossa ovelle jo valmiiksi nauraen kuin hullu. Lisäksi tästä voi myös tulkita, että Alille on annettu väkisin annettu laskuvarjo, muttei ole katsonut tarpeelliseksi laittaa sitä päälleen. Eli vitsi on se että miljoonasta dollarista ei hyppäisi, mutta mieluummin hyppää vaikka ilman varjoa lentokoneesta kuin pussaisi Marcya.

Missään muussa sitcomissa tätä ei näkisi, mutta koska Pulmuset on sarjakuvatyylinen (vrt. Aku Ankka) episodikomedia, joka voi päättyä vaan, kun taas seuraavassa jaksossa kaikki nollaantuu lähtöasetelmiin (lukuunottamatta Peggyn raskautta ja Bundujen sukulaispojan Sevenin tuloa muutamaan jaksoon). Lisäksi näin pieni sketsi on tosi hyvin tehty, kun Ed O'Neill oikeasti näyttää hyppäävän aika korkealta. Ja se , että Al Bundy usein toivoo, että kuolisi ja kertoo tapoja joilla tappaa itsensä niin tuollainen huoleton heittyminen kuolemaan nauraen tuntuu vain sopivan hahmolle, koska tavallaan hän on kuitenkin "kuolematon" ja katsojatkin tietävät sen.

Toki tämä on vain yksi sketsi, joka ei edes ole mikään Pulmushistorian paras sketsi, jonka esittelen. Kyse on enemmänkin esittelystä millainen unohdettu klassikko se sarja oikeasti on. Pulmusten huumori osui ainakin allekirjoittaneeseen paremmin kuin mikään komedialeffa ikinä. Luulen, että yhdessä Pulmusten jaksossa olen naurannut useammin ja kovempaan kuin juuri tämän ja viime vuoden komedialeffoissa yhteensä. Ehkä juuri se realismi on se jarru mikä tekee useimmista komedioista suht rajattuja.

Toki esim. Family Guy ja South Park on hyvinkin samanlaisia juuri episodimaisuudellaan ja ronskilla huumorilla ja siitä miten uskalletaan tehdä pilaa esimerkiksi lihavista, mutta se mikä erottaa Pulmuset näistä on se, että Pulmuset on oikeasti näytelty, eikä pilan kohteeksi tulevat lihavat ole piirrettyjä jonka ääninä on normaalipainoiset vaan kuvassa on aidosti lihava nainen, josta tehdään pilaa siitä, että hän on lihava ja se eräällä tavalla "synnyttää eläväksi" sen vitsin. Sama pätee siihen miten Budia pilkataan kun hän on lyhyt, kuten David Faustino oikeasti oli. Samoin Ed O'Neillin kaljuuntuminen ja Marcyn epänaisellisuus, kun tosielämässä Marcya näyttelevä Amanda Bearse oli avoimesti julkilesbo ja siksi tämä epänaisellisuus toimiikin niin hirvittävän hyvin, koska Amanda Bearse lesbo, joka ei varmaan edes halua naisellisia piirteitä esitellä. Itse asiassa yhdessä jaksossa tulee Marcyn kaksoissisko kylään, jota Amanda Bearse näyttelee ja hän on lesbo. Hänestä ja Alista tuleekin samantien parhaat kaverit.

Pulmuset on aihe, josta oikeastaan voisi kirjoittaa aivan hirvittävästi, mutta koska vitsejä ja huumoria viljellään niin monilla eri tavoilla ei voi mitenkään tyhjentävästi kertoa sitä, kuten useimpia sitcomeja. Ja kuten ideana oli tässäkin analyysissa, että tulkinnanvaraisuus on yks kuoleva huumorin keino. Se miten jätetään välistä pois asioita ja siirrytään pisteestä A suoraan pisteeseen X mutta niin, että katsoja ymmärtää mitä on tapahtunu tällä välillä on hyvin vaikea huumorinlaji. Jostain syystä kun katson Pulmusia niin useimmiten siinä onnistutaan aina. Ja se varmaan tekeekin siitä niin ennalta arvaamattoman, kun ei tehdä perus petaus-lunastus vaan tehdään hyvin minimaalinen vihjeellinen petaus ja sitten lunastus, mutta katsojat ymmärtävät mistä on kyse.

Huumorin anatomia on hirvittävän vaikea laji ja ajattelin alunperin, että siitä olisi helppo kirjoittaa juttua, mutta se onkin hyvin vaikeaa. Mutta ehkä kokeilen joskus uudestaan. Sitä ennen, jos mielesi tekee mieli nauraa sille vitsille kuten elämä niin katso Pulmusia. Jos tunnet olosi surkeaksi luuseriksi, jolla elämä oli vielä joku aika sitten edessä tai olet nuori mies, mutta et saa naisia millään, olet mielestäsi tyhmä bimbo tai sitten kotiäidiksi jämähtänyt nainen niin varmasti löydät samaistuttavia henkilöitä.

Pulmusista elokuva?

2010-05-10T09:54:00.002+03:00

Tulossa on vielä yksi Pulmusteksti, mutta sitä ennen pieni klippi "Pulmusista tehtävästä elokuvasta"

http://www.youtube.com/watch?v=CAnYtGuAtuE

Bundyjen huumorin anatomia

2010-05-05T20:49:00.009+03:00

Aikaisemmin mietin että siirrän kirjoittamista, mutta kun Star-kanavalta tuli ohjelma What Ever Happened to- ja sarjassa oli Bud Bundy eli David Faustino niin ajattelin sitten kirjoittaa jotain tänäänkin purkaakseni jotain sitä taikaa mitä löydän Pulmusten maailmasta.

Kerroin viimeksi siitä miten se suhtautui amerikkalaisen perhe-elämän kuvaukseen ilkkumalla sitä. Itse asiassa showta tehtiin alunperin työnimellä Not the Cosbys, jolla viitattiin Cosby Showhon, joka edusti juuri kasarisitcomien hirveintä perhearvojen ylistämistä. Perheen pää Cosby oli lääkäri, hänen vaimonsa oli muistaakseni asianajaja ja kaikki lapset ovat eteviä, fiksuja matkalla opiskelemaan hienoihin yliopistoihin. Pulmuset sen sijaan näyttivät sen toisen puolen amerikkalaisesta perheidyllistä. Perhe, jossa kukaan ei tykkää kenestäkään, edes koira. Mutta ovat tuomittuja elämään toistensa kanssa. Ja varmaan juuri tämä rohkea näkökulma oli yksi sarjan suosion avaimia. Toisaalta vaikka he vihasivat toisiaan niin he silti olivat perhe ja vetivät yhtä köyttä siitä huolimatta.

Jos alkaa analysoimaan hieman Pulmusten rakennetta niin siinä sarjassa ei ollut mitään musiikkia, lukuun ottamatta Frank Sinatran surullisen kuuluisaksi tullutta tunnaria. Kun yleensä sitcomeissa on aina siirtymän kohdalla jokin renkutus, kuten Seinfeldissä se sähköbasso ja Frendeissä pieni rokkirymistys, joka muistuttaa sarjan tunnaria. (Toisaalta voisi ajatella, ettei Frasierissakaan ole mitään musiikkia, mutta sen on korvannut pienet tekstinpätkät, jotka johdattelevat seuraavaan kohtaukseen.) Pulmusissa näitä oikeastaan tarvittu, koska yleensä tapahtumapaikka oli Bundyjen kotitalo tai Alin kenkäkauppa tai joku muu yleinen paikka sarjassa. (Vertaa Frendien asunnot-kahvila-väliin.) Lisäksi sarjan rakenne oli yleensä aika samanlainen; Al tulee töistä kotiin, Peggy katsoo telkkaria, he juttelevat ja sitten käyvät Bud ja Kelly vuorotellen tai yhdessä jotain sanomassa. Sen johdannon aikana yleensä tulee ilmi jakson perusristiriita. Joku päähahmoista aikoo tehdä jotain, joka yleensä lopussa tiedetään olevan tuhoon tuomittu ajatus jo heti alusta asti.

Mutta varsinainen analyysi on kuitenkin minulla tutkia sarjan huumoria. Se mikä minua jaksaa usein Pulmusissa yllättää on heidän sanallinen vitsailunsa toisilleen. On kyse sitten Alin ja Peggyn, Alin ja hänen arkkivihollisensa naapurin Marcyn kanssa sanallinen toisilleen tai Budin ja Kellyn vitsailu toisilleen olen aina ällikällä lyöty siihen millaisen vastavedon he keksivät toistensa ilkeyksilleen. Jos perussitcomissa on tälläistä niin yhdeksässä tapauksessa kymmenestä tiedän miten se dialogi menee ja miten surkeat heitot he toisilleen heittävät. Mutta Pulmusissa se tuntuu tulevan aina puun takaa miten he pystyvät keksimään vielä ovelamman tavan pistää paremmaksi. Ja se että miten tätä ns. vittuilua viljellään koko ajan varsinkin Alilta Marcylle. Alin mieluisin tapa vitsailla Marcylle onkin juuri hänen epänaisellisia muotojaan ja siitä miten hän Alin mielestä muistuttaa kanaa.

Tässä on videonpätkä hieman valottamaan asiaa.

Luulen, että tähän ns. naapurivihaan pystyy moni samaistumaan henkilökohtaisella tai kansainväliselläkin tasolla (mieti Suomi-Ruotsi, Yhdysvallat-Kanada). Lisäksi kyse on myös eräänlaisesta sukupuolten välisestä taistelusta. Al tekee pilaa Marcyn naisellisuudesta tai oikeastaan epänaisellisuudesta, siitä mitkä ovat useimmille naisille arka paikka, kun taas Marcy muistuttaa miten epäonnistunut Al on elämässään, mikä taas on monille miehille arka paikka. Se mikä minua tuossa on myös kiehtoo, on se miten harvinaista se on nähdä telkkarissa tuollaista. Ja varsinkin nykypäivänä tuntuu, että feministijärjestöt saisivat raivokohtauksen, jos samanlaista sovinistista huumoria viljeltäisiin jossain telkkarisarjassa. Miehille saa nauraa, se on ok, mutta naiset ovat heikkoja niin heidän kustannuksellaan ei saa missään nimessä vitsailla. Toivoisin olevani väärässä tämän mielipiteen kanssa, mutta jotenkin tuntuu, että nämä Anne Moilaset ja muut munilleampuvatr feministit, ovat nykyään niin vihaisia miehille, etteivät he saa vahingossakaan sanoa mitään pahaa enää naisista, edes vitsillä. Ja ehkä juuri siitä tulee pieni nostalgian nostatus vielä tälle sarjalle, että voi niitä aikoja kun tälläistä huumoria pystyi vielä tekemään.

Ja jos et ole vielä vakuuttunut niin katso miten Al rakastaa palvella kenkäkaupassa lihavia naisia

Tai millä tuulella Al Bundy on kun tulee töistä.

Vaikka sarjassa on paljon sanallista huumoria ei kyse ole pelkästään vain käsikirjoittajien taiturimaisesta kyvystä luoda hyvää tekstiä vaan myös näyttelijät antavat oman osansa. Al Bundyn näyttelijä Ed O'Neill on kuin luotu esittämään Alia. Hän on omaksunut täysin hahmonsa. Vaikka kyse on kirjoitetusta fiktiosta, niin pientä faktaakin on mukana. Esim. David Faustino on kertonut, että hänen elämänsä oli hyvin paljon kuin Bud Bundyn elämä. Oman seksuaalisuutensa löytäminen, vaikeuksia naisten kanssa ja muut. Lisäksi Faustino yritti oikeassa elämässä räppärin uraa joka floppasi ihan täysin ja sarjassa Bud yrittää olla räppäri Grandmaster B, jolle myös koko perhe koko ajan nauraa.

Myös sarjan roolit ovat monet sellaisia mihin voi hyvinkin moni samaistua. Juuri Budiin varmasti moni poika voi hyvinkin samaistua siinä, ettei ole onnea (kauniiden) naisten kanssa. Vaikka yritys on kova. Taas Kelly saa seksiä kaiken aikaa, kun seksikäs nuori nainen. Mikä toisaalta on myös hyvin tyypillistä kun miettii poikien ja tyttöjen seksuaalista kasvua. Tytöillä se alkaa aikaisemmin yleensä ja pojilla myöhemmin. Tytöt ovat nuorina haluttuja kun taas iän myötä miehet tulevat halutuimmaksi. Samankaltainen filosofia on myös Pulmusissa. Bud ei sitten millään meinaa päästä sänkyyn naisen kanssa ekaa kertaa. Sen sijaan taas Al rukoilee yöllä vuoteessa jumalalle, että "Älä anna Peggyn haluta seksiä tänä yönä." Al haluaa myös seksiä, muttei vaimonsa kanssa vaan muiden naisten kanssa. Kun miehet ovat naisen kerran valloittaneet niin ei sitä tarvitse enää valloittaa vaan siitä tulee pikemminkin taakka miehelle sen jälkeen ja taas naisilla se tuntuu olevan toisin päin. Kun he ovat saaneet miehen itselleen niin vasta sitten osataan kunnolla nauttia seksistä. Tämäkään ei ole mikään absoluuttinen totuus vaan mielipide. Nämä roolit ovat kuitenkin jokseenkin tuttuja monille.

Jatkoa tulossa vielä...

Al Bundyn kirous

2010-05-04T17:23:00.006+03:00

Pulmuset (Married With Children, 1987-1997) on aihe, josta olen oikeasti halunnut kirjoittaa jo todella pitkään. Kirjoitan siitä useamman jutun, koska siitä on niin paljon sanottavaa. Se on sarja mikä on minulle se hauskin tv-sarja kautta aikojen. Muistan kun Pulmuset tulivat silloin kun olin nuori ja se nauratti silloinkin. Mutta se nauratti hyvin eri tavalla kuin nykyään. Silloin nauratti sanaleikit, esimerkiksi kun Al ja Peggy ovat videovuokraamossa ja Peg ehdottaa, että vuokrattaisiin Neljät häät ja yhdet hautajaiset, niin Al toteaa, että miksi kun on kyse viidestä samasta tapahtumasta. Juttu naurattaa yhä, mutta se on saanut minulle lähes kolmikymppisenä aivan toisenlaisen perspektiivin.

Mutta jotain taustaa, jos jollekin on Pulmuset hieman oudompi. Kyse oli tosiaan 10 vuotta ja 11 kautta kestäneestä sit-com-sarjasta, jossa seurataan yhden keskiluokkaa alempitasoisen perheen elämää. Eli Bundyjen. Päähenkilönä on perheen pää Al Bundy, hänen kotirouva-vaimonsa Peggy, heidän lapsensa, joista tytär Kelly on saanut ulkonäön, mutta ei älyä ja taas heidän poikansa, joka on perheen fiksuin, mutta tuomittu luuseriksi ainakin naisten silmissä. Lisäksi heillä oli koirat Buck ja Lucky. Naapureina ovat aluksi Marcy ja Steve, mutta Marcy menee uudelleennaimisiin Jefferson Darcyn kanssa ja saa nimen Marcy Darcy. Useissa jaksoissa piipahtaa vakiohahmoja, kuten Alin kenkäkaupassa toimiva työkaveri Griff, poliisi Dan, Bob Rooney ja muutama muu No Ma'Am-kerhon jäseniä. Näiden lisäksi myös Peggyn isä Ephraim Wanker, Bundyjen elämää usein raportoiva toimittaja Miranda Veracruz de la Hoya Cardinal ja Alin pomo Gary, joka nimestä huolimatta on nainen.

En itse ole koskaan juuri ollut juuri sitcomien ystävä. Jo tuhannella uusintakierroksella Subtv:ltä tuleva Frendit oli ihan hauska silloin 10 vuotta sitten kun ekalla kerralla näki. Nykyään se ei enää naurata yhtään. Heti Frendien perään tuleva Simpsonit taas ei ole taas menettänyt tehoaan samalla tavalla. Voi toki johtua siitä, että sitä on tehty kaksi kertaa pitempään, kuin Frendejä ja siitä tulee koko ajan uusia jaksoja. Ja se ei ole sitcom.

Suurin osa sitcomeista tuntuu olevan aikalailla hyväntahtoisia. Kun miettii, niin lähes jenkkilän kaikki sitcomit, lähtien Perhe on paras/pahin, Onnen päivistä Frendeihin, Frasieriin, Kaikki rakastavat Raymondia, Perheen kalleuksiin ovat kuvanneet vain perhearvojen kunniottamista. Jopa Simpsonit tekevät sitä. Mutta Pulmuset vain irvailevat sille. Ja se on se perspektiivi mikä tuntuu puuttuvan nykykomediasarjoista yhä.

Al Bundy on päähenkilö Pulmusissa. Ainakin useimmiten. Hän aikoinaan high schoolissa teki yhdessä pelissä 4 touchdownia ja se oli hänen suurin saavutus, josta ei jaksa lopettaa ylpeilemästä. Sitten jotain tapahtui ja hänestä tuli naisten kenkäkauppias, jolla on kouluttamaton vaimo, joka istuu päivät pitkät sohvalla katsomassa Oprahia ja tuhlaa Alin pienet tulot tv-shop-tuotteittiin. Lisäksi molemmat lapset ovat toivottomia tapauksia tulevaisuuden suhteen. Al sanookin, että "Me Bundyt olemme luusereita, ei luovuttajia." Jotain optimistista siinä on, mutta lähinnä tuntuu, että kyse on tuhoon tuomitusta, kirotusta suvusta, ns. Bundyjen kirouksesta.

Pari sanaa piratismista

2010-04-27T19:54:00.025+03:00

Luin äsken jutun Iltalehden online-sivusta piraattipuoleen ajatuksista piratimismin hyvistä puolista ja piratismin laillistamisesta eli tehdä nettilevityksestä luvallista. Jutun voi lukea tästä: http://www.iltalehti.fi/uutiset/2010042711547796_uu.shtml

Piraattipuoleen ideologia muistuttaa 60-70-luvun vasemmistoliikettä. Nykyvasemmistolaisuus on tosin kilttiä, kun taas piraattipuolueella on jykevä ja tuore aatemaailma. Ihmisoikeudet, sananvapaus, solidaarisuus ja taiteen vapaus vastaan ahneet kapitalistit. Ja mikä onkaan parempi päämäärä kuin ilmaiset elokuvat, musiikki ja pelit.

Kalistellään miekkoja sen suhteen onko piratismi huono vai hyvä asia on se kuitenkin tosiasia. Ja se ei tuskin minnekään ole katoamassa. Suurin ongelma tuntuu olevan tekniikan saralla, että ne suurimmat nerot eivät ole koskaan töissä niille ahneille kapitalisteille vaan vapautta haluaville ihmisille. Kun mp3:et keksittiin, musiikkia jaettiin Napsterissa ilmaiseksi vuosia ja sen jälkeen muilla jakelukoneilla ja vasta vuosien jälkeen joku nero levy-yhtiössä sai päähänsä, että voitasikohan mekin muuten jakaa noita biisejä yksittäisinä tai levyinä netin kautta mp3:ina? Voin kuvitella miten siitäkin ollaan suututtu, että mekö lähdetään vihollisen leiriin? Mutta niin siinä kävi. iTunes ja pari muuta paikkaa ovat onnistuneet tekemään sillä oikein toimivan bisneksen. Ja se ei ole kovin kallistakaan kun ei ole mitään ylimääräisiä maksuja levyjen painattamisesta ja muusta turhasta.

Oma suhtautumiseni nettipiratismiin on hyvin kyseenalainen, koska tavallaan näen sen helppona nopeana ja vaivattomana tapana hankkia pelejä, musiikkia ja elokuvia. Mutta minä uskon siihen, että ihminen on luonnostaan keräilijä, joka haluaa oman palkintokaappinsa täyteen jos jonkinlaisista näytteistä saavutuksistaan. Kuten minulla on se, että olen täyttänyt oman dvd- ja blu-ray-kaappini pelkästään hyvistä elokuvista. Kaikki hieman huonommat leffat olen vienyt suoraan vaihtoon. Toki on poikkeuksia kuten Commando, mutta vaikka se ei olekaan mestariteos on se silti aivan ainutlaatuinen elokuva, jonka haluan koristamaan omaa hyllyäni.

Mitä taas musiikiin tulee, olen siirtynyt lähes täysin Spotify-mieheksi. En ole maksullista versiota hankkinut koska pari mainosta silloin tällöin ei haittaa niin paljoa, että olisin valmis maksamaan 10e kuussa. (Vaikka myönnänkin että kyllä ne vedonlyöntimainokset on oikeasti todella ärsyttäviä.)

Pelimaailma taas on jokseenkin on oma maailmansa. Minusta tuntuu, että piratismi on ollut tietokonepeleissä aivan alusta asti. Muistan, kun sain lapsena ensimmäisen Commodore 64-koneen oli naapureilla floppy-diskit täynnä pelejä joita pystyi pelaamaan noin vaan. Toki niitä muistan ostaneeni. Sama päti Amiga- ja varhaisiin pc-peleihin. Lisäksi esim. Doomin ekaa episodia jaettiin freewarena ihan laillisesti. Itse tosin siihen aikaan tykkäsin ostaa pelit aina. Syy? Koska siihen aikaan pelien mukana tuli mukana kaikkea pientä oheiskrääsää. Varsinkin LucasArts on mainio esimerkki siitä miten hyvää oheiskrääsää voi peliin laittaa mukaan. Esimerkiksi todella hienot pahvikotelot, sisällä ohjekirja joista löytyi kaikkea kivaa. Kuten Indiana Jones and Last Crusadessa oli mukana Henry Jonesin päiväkirja. Sitten jotain meni vikaan ja nykyään kun ostat pelin niin turha uneksia edes mistään ohuesta lehtisestä. Se on kansipaperi ja levy mitä sieltä saat. Toisaalta en juuri enää pelaakaan, vaikka oikeasti haluaisin, mutta pelit ovat jotenkin jääneet jumiin siihen fps-vaiheeseen ja itse olen oikeastaan saanut siitä aika pitkälti tarpeekseni.

Tämän täysin turhan muistelujakson jälkeen itse asiaan. Monet koko ajan uhkailevat, että kongreettinen materiaalinen jakele elokuvissa, musiikissa ja peleissä päättyy lähitulevaisuudessa. Pelien kohdalla en sitä epäile yhtään ja musiikin suhteen olen toivonut sitä tässä jo siitä lähtien kun ensimmäisen kerran kuulin mp3-kappaleita. CD:t ovat täysin aikansa eläneitä. Niiden ainut tarkoitus on koristaa levykaupan hyllyssä, josta ne otetaan mukaan, viedään kotiin, ripataan koneelle mp3:ksi ja laitetaan hyllyyn pölyttymään. Mutta elokuvat eivät välttämättä ole sen tien päässä. Toki koko ajan jakelu kasvaa digitaaliseen suuntaan, mutta se mikä on musiikin ja pelien ero elokuviin on se, että kun musiikki on kestävää vuodesta ja sukupolvesta toiseen ja sitä mennään katsomaan keikoille, niin pelit useimmiten (legendaarisia poikkeuksia lukuunottamatta) ovat vain hetken hupi, joka on seuraavana vuonna viimeistään unohdettu ilmiö, niin elokuvat ovat jossain määrin valmiiksi syntyneet kuolemattomiksi.

Niistä tehdään koko ajan uusia ja uusia painoksia; special edition, ultimate edition, jne ja ne menevät kaupaksi. Luulen, että niissä on kyse siitä, että kyseessä ei olekaan vaan pelkkä elokuva vaan kaikki se tieto mitä niiltä ekstra-levyiltä saa, kuten miten tällainen mestariteos on saatu aikaan. Ikään kuin sieltä ekstramateriaaleista löytyisi se salaisuus miten tehdään hyvä elokuva. Ja osasta löytyykin. Lisäksi minä ja monet muutkin ostavat elokuvansa konkreettisesti esteettisistä syistä. Esimerkiksi Lord Of The Ringsin extendet editionit kai edustavat sitä millaisia kaikkien hyvien dvd- tai blu-ray-julkaisuiden pitäisi näyttää. Ensinnäkään ne eivät edes muistuta elokuvaa vaan kirjaa. Kun ne ovat hyllyssä niin näyttäisi kuin siellä olisi Taru Sormusten Herrasta-trilogia kirjana. Kannet ovat kultaisia kohokuviota täynnä ja hienoa pintaa. Kun avaa kotelon sieltä löytyy monta levyä ja pieni kotelo josta löytyy kartta. Extralevyiltä löytyy kaikki mitä olet ikinä halunnut tämän elokuvan toteutukseen liittyvää. Tälläistä tuotekehittelyä pitäisi harrastaa enemmänkin. Mutta ei. Suurin osa leffoista tulee tylsissä samoissa kansissa yhdellä levyllä ja olemattomilla extroilla, joten kynnys on pieni katsoa leffa ilmaiseksi netistä.

Lisäksi nykyään on sellainen säännös, että jos ostat pelin, musiikkilevyn tai elokuvan niin sille ei ole palautusoikeutta. En myöskään tiedä, että saako elokuvateatterissa nähdystä elokuvasta rahat takaisin jos se on ihan paska. Luulen, että ei saa. Joten se herättää kysymykset siitä, että jos teen huonot kaupat niin ei voi muuta kuin katua. Tuotteen voi toki yrittää myydä nyt käytettynä eteenpäin, mutta silti se vähän harmittaa. Minusta se on vähän sama kuin menet autokauppaan ja näet sinua kiinnostavan auton ja kysyt, että voinko käydä koeajolla niin sulle sanotaan, ettei se käy. Osta tai jätä ostamatta.

Tähän samaan katso ennen kuin kadun-järjestelmään perustuu kaikki elokuvahankinnat mitä olen tehnyt vuosia. Ensin katson leffan, ennen kuin hankin sen hyllyyni. Pari poikkeusta tähän on, mutta siitä olevat taustatiedot ovat vakuuttaneet minut siitä, että leffa on vähintäänkin kelvollinen. Trailerin perusteella sellaista "ostopäätöstä" ei voi tehdä. Joskus trailerit ovat parempia kuin itse elokuva. Joten teoria siitä miten me hankitaan elokuva tai mennään ihan katsomaan elokuvateatteriin se on se, että jos halutaan tietää tulevaisuus on meidän tunnettava historia. Tällä tarkoitan sitä, kun tulee uusi elokuva ja näemme kuka se on ohjannut, niin tarkistamme mitä muuta hän on tehnyt. Jos paljastuu, että hänen historiastaan löytyy muitakin hyviä teoksia laitamme nimen muistiin viimeistään silloin, jos tämäkin elokuva osoittautuu hyväksi. Useimmiten tämä pätee lähinnä ohjaajiin ja toisaalta myös käsikirjoittajiin kuten itse tein esim. nähtyäni Being John Malkovichin.

Piratismi tuskin tulee koskaan saamaan sitä viimeistä naulaansa arkkuunsa enää tässä vaiheessa. Nykysukupolvet syntyvät maailmaan missä kaikki on Internetissä ilmaista ja ulkomaailmassa taas maksetaan ja lopulta noista nuorista tulee päättäjiä ja minusta tuntuu vaikealta uskoa, että jos olet johonkin kasvanut niin mikään moraali ei käännä sinun mielipiteitä 180 astetta noin vain. Varsinkaan kun et ole yksin asiasi kanssa. Minäkin kolmenkympin partaalla alan olla niitä vanhoja patuja, mutta en ole niiden vihollisia enkä liittolaisia. Tulevaisuuden kirjoittavat yleensä muut kuin sivustaseuraajat. Minä kirjoitan vain blogia.

Elokuvamusiikista Natural Born Killersiin

2010-04-06T23:57:00.016+03:00

On olemassa monenlaista elokuva- ja tv-sarja-musiikkia. Yleisin on scoremusiikki, joka on sävelletty elokuvaan useimmiten kuvausten tai jopa editointivaiheen jälkeen. Toinen yleinen on musiikki, joka on tehty ehkä jopa kauan aikaa ennen elokuvaa, useimmiten tunnettujen artistien ja muusikkojen tekeleitä. (Tarantino on ominut tämän itselleen kuin olisi keksinyt koko jutun). Ja sitten on vielä elokuvamusiikki, jossa yhdistyy nämä kaksi tekijää; tunnettu artisti tekee yhteistyössä scoremusiikin tekijän kanssa elokuvan tunnaribiisin. Esimerkiksi Celine Dionin My Heart Will Go On Titanicissa, Bryan Adams - Everything I Do I'll Do It For You Robin Hood - Varkaiden ruhtinas ja Eminemin 8 Mile 8 Milessa on hyviä esimerkkejä tälläisistä (btw. eka ja toka saivat Oscarin ja keskimmäinenkin oli ehdolla).

Itse olen sitä mieltä, että on kaksi tapaa käyttää valmiiksi levytettyä musiikkia. Huono ja hyvä tapa. Jos musiikki sopii kohtaukseen ja tilanteeseen niin se on hyvä tapa. Jos musiikki on siinä vain ja ainoastaan sen takia että se on "hyvä", eli tekijän lempparimusaa niin se on huono. TOOOSI HUONO! Kyllä Uwe Bollin Alone In The Darkin panokohtauksen Youssou N'Dourin ja Neneh Cherryn 7 Secounds on just näitä tapauksia. Saa melkein itkemään elokuvan ja sen musiikin väärinkäytön puolesta.

Monet (minunkin tuttavani) ajattelevat, että Quentin Tarantino on ultimaalinen mestari tässä valmiiksi levytetyn musiikin käytössä. Itse olen sitä mieltä, että kun heität tikkaa tarpeeksi pitkään tauluun parin viikon ajan ni ihan varmasti se osuu ainakin pari kertaa napakymppiin. Ja juuri siitä on kyse Tarantinossa. Hän viskoo omia lempparibiisejään joka paikkaan ja välillä ne todellakin osuvat napakymppiin, joka antaa kuvan siitä, että taidat olla tikanheiton mestari. Tarantino ei sano, että tää oli kyl ihan moukan tuuria vaan hän sanoo, että niin todellakin olen mestari. Ja jotkut uskovat sen. *

Mutta kerrotaanpa niistä hyvistä tekijöistä jotka ovat osanneet käyttää hyvin tätä

Miami Vicessa (sarjassa) oli tunnettujen artistien kappaleita yhdessä jaksossa usein todella monta. Esim. jaksossa Prodigal Son oli musiikkiraidalla sellaisten artistien nimiä kuten Joe Cocker, U2, Lou Reed, Phil Collins, Huey Lewis And The News. Ja tämä ei ollut mitenkään erikoista sille sarjalle. Kyseisen sarjan tuotantobudjettiin oli varattu sen verran rahaa, että he saivat siihen kaikki musiikit mitkä halusivat. Tätä ilmiötä en ole nähnyt Miami Vicen jälkeen missään sarjassa. En tiedä miksi ilmiö on kadonnut. Onko se liian kallista tv-sarjoille vai mikä on? Tai toki kuulee useissakin sarjoissa levytettyä musiikkia, mutta se on lähinnä taustalla, kun ollaan baarissa tai kuunnellaan musiikkia jossain muualla. Harvemmin sellainen musiikki on se "dramatisioija". En tosiaan tiedä miksi en ole törmännyt siihen sitten Miami Vicen. Sen tiedän, että se ei ainakaan johdu siitä etteikö se olisi trendikästä. Se on aina trendikästä.

En tiedä kuinka moni ajattelee, että yksi kova levytetyn musiikin kuluttaja elokuvissaan oli Stanley Kubrick. Ehkä siksi kun sen musiikki ei ollut ehkä sitä nykyajan poppia. Ei niin ollutkaan kun se oli sitä entisajan poppia. Mutta Kubrick ei tosiaan ollut mikään scoremusiikin suurin kuluttaja. Melkein kaikki hänen elokuvansa koostuivat pelkästään klassisesta vanhojen mestareiden musiikkiklassikoista. Jopa A.I. - Tekoälyssä, joka on Spielbergin ohjaama, mutta siinä on paljon klassisen musiikin tunnettuja teoksia kuten Richard Straussin Der Rosenkavalier, koska Spielberg halusi kunnioittaa Kubrickin alkuperäisiä näkymyksiä musiikin suhteen, joita hän oli kirjannut paperille muistiin.

Maailmassa on kyllä tehty elokuva, joka edustaa ehkäpä maailman parasta levytetyn musiikin uudelleen käyttämistä elokuvassa. Elokuvan nimi on Natural Born Killers, jonka on ohjannut Oliver Stone. Ironista, että myös sen elokuvan tekijäkrediteistä löytyy Tarantino. Tosin hän itse vaati, että hänen nimensä otetaan pois käsikirjoituksen kohdalta ja siirretään tarinan kohdalle, koska hänen ultimaalinen mestariteoksensa oli pilattu (vaikka Tarantino Grindhousea promotoidessaan sanoi, ettei ole katsonut elokuvaa sitcom-osuutta pitemmälle, eli noin 14 minuuttia, jonka perusteella on tehnyt tuomionsa.) No, tästä "pilatusta" elokuvasta tuli kuitenkin elokuvahistorian paras elokuva.

Pieni perustelu (kehu) tähän väliin tähän väliin tästä elokuvasta lienee paikallaan. Elokuvan on allekirjoittanut katsonut valehtelematta toista sataa kertaa. Ehkä lähempänä 150 kertaa. Ja tämä on täysin totta. Se elokuva on kuin musiikki, johon ei koskaan kyllästy. Elokuvassa on mikään toinen elokuva ei ole koskaan tehnyt samaa vaikutusta. Pelkästään elokuvan leikkaus on uskomatonta. Leffassa on yli 3000 leikkauskohtaa, kun normileffassa niitä on noin 600. Elokuvaa leikattiinkin 11 kuukautta. Negatiivin leikkaaja Donah Bassett leikkasi 4000 negatiivikuvaa mikä on monimutkaisin työ mitä negatiivin leikkaajat on koskaan tehneet. Elokuvan soundtrackin miksasi Nine Inch Nailsin Trent Reznor, joka on sanoi katsoneensa leffan itsekin 50 kertaa pitääkseen oikean tunnelman elokuvan ajan. Elokuva kuvattiin 18 eri formaatilla vuonna 1994. Eli varmaankin kaikki mahdolliset sen aikaiset oli käytössä. Ja sitten se soundtrack. Kun esimerkiksi 3 tunnin Casinossa, jossa tuntuu koko ajan soivan joku biisi on noin 55 musiikkikappaletta niin kahden tunnin NBK:ssa on niitä yli 70. Useimmat elokuvan kriitikot tuntuvat näkevän NBK:ssa pelkän väkivallan, eivätkä mitään muuta ja unohtavat tyystin kaikki ne muut tekijät miksi elokuvia yleensä on alettu tekemään. Kyse on taidemuodosta ja NBK:n estetiikka on aivan ennen näkemätöntä ja yhä ainutlaatuista.

Kyseisessä elokuvassa ei ole Stonen perinteiden mukaisesti ollenkaan scorea, vaan levytetty musiikki on ainut, ellei oteta huomioon Trent Reznorin tekemiä paria biisiä, mutta nekin voi laskea mukaan Reznorin oman Nine Inch Nailsin tuotantoon, joita on soundtrackilla 3 kappaletta. Lisäksi löytyy kolme kaunista kappaletta myös Leonard Cohenilta ja monilta muiltakin. Musiikki onkin hyvin tärkeä elementti tässä(kin) elokuvassa. Esim. varsinanen elokuva (tarina) päättyy kun sankaritappajat Mickey (Woody Harrleson), Mallory (Juliette Lewis)ja reportteri Wayne Gale (aina niin mahtava Robert Downey Jr.) pakenevat vankilasta ja ampuvat Galen ja jättävät kameran päälle. Viimeinen kuva pariskunnasta kuvataan sankareiden" kävellessään pois ruudusta, joka kuvataan kameralla, jolla on suora yhteys uutisstudioon, kun järkyttynyt reportteri näkee kuolleen kolleegansa Wayne Galen makaamassa puuta vasten. Mediakriittisen television kanavanvaihdon jälkeen, jossa välähtää kuvia OJ Simpsonin oikeudenkäynnistä, Wacon piirityksestä,jne soi taustalla rauhallinen Nine Inch Nailsin Something I Can Never Have, joka muuttuu aggresiivikseksi ja nopeaksi montaasiksi päähenkilöiden ja muiden ihmisten päistä Nine Inch Nailsin Burn-kappaleeseen. Lopuksi alkaa soida Leonard Cohenin Future-biisi, joka soi koko lopputekstien ajan. Kappale on nimeään myöten nerokas lopputeksteihin, jossa on lähes kokonaan montaasi tulevaisuudesta, jossa nähdään elokuvan sankarit Mickey ja Mallory ajamassa asuntoautolla lastensa kanssa. Samaan aikaan näytetään kuvia luonnosta, tiestä, kohdista elokuvassa, nuorista Harrelsonista ja Lewiksesta, eli tavallaan heidän roolihahmoistaan myös. Klipin voi katsoa tästä:

http://www.youtube.com/watch?v=R3VwYZiltNg

* Tiedän, mulla jotain Tarantinoa vastaan. Ei varsinaisesti hänen teoksiaan vastaan vaan kyseistä miestä ja kaikkea sitä loputonta kehumista miten hän on maailman kaikkeuden paras elokuvantekijä koskaan. Kai sitä kutsutaan sitten hypeksi, jota vihaan kaikissa sen muodoissa.

Ninja on pop

2010-03-16T22:11:00.008+02:00

Muistatteko ninjat? Nuo yön mustat ninja-pinjat jotka olivat trendikkäitä 80-luvun martial art-leffoissa? Noh, nyt nuo mustapukuiset kaverit tekevät uutta tuloaan. Ei pelkästään se, että susipaskassa leffassa nimeltään G.I.Joe olivat tutut ninjat Snake Eyes ja Storm Shadow, mutta Wachowskin veljekset tuottivat Ninja Assassin ja sellainenkin ninja-leffa tuli pari päivää sitten katsottua kuin pelkkä Ninja.

Ja rehellisesti nämä kaikki nähtynä pakko myöntää, etten osaa sanoa mihin järjestykseen huonoudessa tai paremmuudessa ne laittaisi. G.I. Joe oli typerä, tylsä ja oikeastaan yksinkertaisesti huono. Ei siitä sen enempää. Ninjajuoni oli lähes väkisin siihen väännetty ja tylsäpä oli sekin. Ja huono. Ninja Assassin oli oikeastaan ihan tyylikäs ja näyttävä, mutta siinä taas kaikki. Ninja oli ehkä tyylipuhtain kaikista, mutta tyhmäpä ja huono oli sekin. Jätän G.I. Joen käsittelemättä, koska se ei ole varsinainen ninja-leffa.

Vähän historiaa. Päinvastoin kuin ninjaleffoissa yleensä kuvataan ninjat mustissa kaavuissa, todellisuudessa ei ole missään historiankirjoissa mitään mainintaa siitä että ninjat olisivat pukeutuneet mustiin pukuihin. Sen on tuonut vasta fiktiokirjallisuudet mukanaan. Päinvastoin. Jos haluat olla näkymätön tappaja ni olet soluttautunut siviiliväestöön. Ja siksi ninjojen koulutukseen kuului monien ammattien hallinta. Ninja pystyi soluttautumaan vaikka papiksi, viihdetaiteilijaksi, kalastajaksi tai miksi vaan. Sellainen on todellista näkymättömyyttä, kun ei voi tietää kuka on ninja. Ja ninjat pitivät huolta etteivät paljastuisi. Jos kylä sai tietää, että joukossa on ninja niin se lietsoi paniikkia. Päinvastoin kuin samurait, näillä tyypeillä ei ollut mitään kunniakoodistoa. Päinvastoin, mitä likaisempaa peliä sitä parempi. Ja kun samurait osasivat miekan käytön mestarillisisesti olivat ninjat hyviä monissa aseissa, kuten heittotähdisssä, kepissä, nunchakussa, jousiammunnassa, ketjusirpin käytössä ja räjähteissä. Ninjoilta vaadittiin myös erinomainen kunto, piti pystyä juoksemaan ja uimaan pitkiä matkoja, kiipeämään ketterästi puita ja muureja pitkin ja liikkumaan hiiren hiljaa ja näkymättömästi ja sen lisäksi heillä oli erinomaiset erämaataidot, kuten suunnistus pimeässä. Myös lääkitsemistaidot olivat hyvät ja tietoa ruudin käytöstä. Tämä usein muistetaan vain siinä kun ninja heittää savukraanaatin maahan ja katoaa.

Nämä kaksi jälkimmäistä Ninja-leffaa olivat perusjuonella varustettuja ninjaleffoja. Alussa koulutus ja sitten lopussa alkaa titaanien taistelu mestarininjoja vastaan. Hauska ironia on se, että Ninja Assassin ja Ninjan juonessa on se, että NA:n juonessa sankari on se joka häädetään pois ninjakoulutuksesta ja sankari ottaa tehtäväkseen tuhota koko ninjaklaani ja taas Ninjassa pääpahis on se joka häädetään klaanista ja hän ottaa tehtäväkseen tuhota klaani ja tulla sen uudeksi mestariksi. Molemmissa homma toimii ihan ok:sti. Mutta silti varsinkaan Ninjaa ei voi katsoa ärsyyntymättä välillä. Kuten kohdissa, joissa huoneeseen, jossa on 4 ninjakoulusta valmistunutta (,en ole varma, tämä jäi auki olivatko jo valmistuneita) ninjaa tappelee jotain muutamaa läskiä sikaniskaa vastaan jotka tulevat lähitaisteluun pyssyn kanssa. Tiedän hyvin, että ninjojen 20 vuotta kestävä peruskoulutus ei ole pelkkää taistelulajikoulutusta, mutta herrannen aika miten kova ikävä tulee Jet Litä Tappava ase nelosessa kun se riisuu Riggsin aseista ja kongreettisesti hajottaa sen aseen yhdellä kädellä. Tämä taistelu ensinnäkin on pitkä kuin mikä ja ei puhettakaan että olisi edes yhtä asetta saatu sikaniskalta pois kädestä vaikka kiinni ovat toisissaan ja toiseksi kaksi näistä ninjoista vielä kuolee siinä kahakassa. On jokseenkin ärsyttävää katsoa sitä, että henkilöt joiden lapsesta asti aloitettu koulutus on olla tehokkaimpia mahdollisia tappokoneita millaiseksi voi ikinä kouluttaa, ovat koulutettuja tekemään mistä tahansa esineestä kahdessa sekunnissa tappava ase (esim. Jackie Chan-leffoissa tämä on tosi yleistä) ja ovat lähitaistelun mestareita eivät sitten voi parille skinhead-juntille mitään. Se on jokseenkin ärsyttävää katsottavaa. NA:ssa asia oli jo onneksi hieman paremmin. Toiset ninjat olivat ainoita jotka pystyivät edes pientä vastustamaan antaamaan ninjoille.

Mutta se mikä minua kiinnostaa, on se, että koska tehdään kunnon entisaikaan sijoittuva ninjaleffa? Esim. sellainen pieni tositarina kun erään Sanada-klaanin valta alkoi kasvamaan rahan ja vaurauden myötä alkoi Japanin sen aikaisen hallitsijan Tokugawa Hidetan huolestumaan ja hän lähetti saarelle 50 000 miehen armeijan, jolla kyseinen 3000 henkinen klaani majaili, Ja tämä armeija tuhottiin näillä 3000 miehellä. Ei ihan mene samaan kuin tämä 300 spartalaista, mutta eipä hullumpi saavutus tuokaan. Lisäksi tarinoita siitä miten ninjat salamurhasivat paljon valtiomiehiä ja johtajia olisi kiva nähdä. Kyse oli kuitenkin näkymättömistä miehistä. Jos valtiojohtaja ei aamulla herännyt sängystään, ei sen aikainen lääketiede voinut todistaa, että ninja oli yöllä katossa lankaa pitkin valuttanut keisarin suuhun myrkkyä (jep, Bondissa oli just tämä, huhujen mukaan yksi ninjojen tappotekniikoista).

Kieltämättä 80-luvun ninjaleffat ei tehnyt hyvää ninjakulttuurille. Keskellä kirkasta päivää juoksevat mustapukuiset kaverit jotka huutavat aina hyökätessään eivät ehkä edusta sitä näkymätöntä tappajaa ainakaan minun mielestä. Mutta kaikesta huolimatta, olivat ne miten typeriä ja kaukana todellisuudesta tahansa, saan esim. American ninjoista ja vastaavista irti jotain. Ne ovat hauskoja omalla campillaan. Mutta joskus olisi kiva nähdä jotain vakavaakin tuotosta niistä joskus. Edes kerran. Edes yksi sellainen leffa, joka ei tekisi pilaa tai olisi pelkkä toimintaleffa. Sellainen ninjaleffa missä ei edes kertaakaan näy mitään kliseistä mustaa pukua, vaan "näkymätön" tappaja.

Välispiikki

2010-03-11T20:32:00.011+02:00

Minun pitänyt jo pitkään kirjoittaa oikeita analyyseja elokuvista. Viime aikoina tekstini ovat olleet lähinnä vain elokuvapohdiskeluita. Mutta täytyy sanoa, että varsinaista elokuva-analyysia voi tehdä vain tietyssä mielentilassa. Toki voisin tehdä niin, että googletan movie analyze ja otan jonkun leffan sieltä ja käännän tekstin suomeksi, mutta siinä katoaa koko pointti saman tien elokuva-analyysille. Ideana alunperin oli alkaa kirjoittamaan selkokielistä analyysia ja välttää yliopistoanalyysi, jossa mennään niin pitkälle ja kauas todellisesta analyysista joka on nähtävissä kaikkien silmien edessä. Monet lukeneet ovat varmaankin eri mieltä, mutta minä uskon maalaisjärkeen.

Olen tosiaan palautumassa aika kovasta vatsataudista, joten verensokerini ei ole vielä palautunut normaaliin tasoon, joten siirrän varsinaista elokuva-analyysia taas hieman. Tarinoita väkivallasta; Natural Born Killersistä olen halunnut jo pitkään kirjoittaa, mutta en edes tiedä mistä aloittaa, saati lopettaa. Toinen mikä on ollut hyvin vahvana on Fight Club. Lisäksi aiemmat mitä olen jo suunnitellut, kuten Kubrickin teokset, Dark Knight, Watchmen ja Pulp Fiction. Lisäksi Pulmusten huumorianalyysi on kesken, mutta jostain syystä en ole viime aikoina oikein osannut nauraa, joten se on myös jäissä. Kaikki riippuu pitkälti mielentilasta. Jokainen on hyvä aihe, mutta jos et pääse siihen tilaan missä voit analyyttisesti katsoa leffaa, on turha edes kirjoittaa.

Mutta yksi aihe mitä olen myös pitkään pyöritellyt mielessä on käsitellä hieman telkkaria ja sen tuotoksia ja nimenomaan fiktiota.

Minä en ollut katsonut mitään fiktiota televisiosta sitten Mulderin lähtemisen X-Filesistä 2000-luvun alun sitten vuoden 2005 myöhäiseen syksyyn. Mutta sitten sattuin näkemään kun uteliaisuus kasvoi suureksi pilotin uudesta Lost-sarjasta. Harvinaista, mutta pilotti vakuutti minut, että haluan nähdä lisää. Siispä katsoin saman tien koko ensimmäisen kauden lähes putkeen kun se oli jo dvd:nä ilmestynyt. Samanlaista koukutusta en ole vielä toistamiseen saanut. Toinen tuotantokausi oli hieman heikompi kuin ensimmäinen ja suuri osa katsojista kai lopetti sarjan katsomisenkin sen jälkeen. Itse oli jukuripäinen ja katsoin sitä silti. (Lostin tekijät ovat itsekin myöntäneet että sarjassa tehtiin paskoja jaksoja ja luulen, että he viittaavat nimenomaan toiseen tuotantokauteen.) Vasta tokan kauden lopulla alkoi palautumaan hieman tahti ja homma saatiin raiteilleen ja finaali viimeistään palautti uskon, että suunta oli oikea. Kolmas tuotantokausi oli taas parempi, mutta tuntui hieman rullaavan paikallaan, kunnes pamautti jälleen finaalillaan parhaimman jakson koko siihen astisessa sarjassa huimalla käänteellä. Sitten neloskausi olikin taas parempaa suuntaan ja sitten vitoskausi olikin jo täyttä scifiä aikamatkailuineen, joten se vähän söi ehkä sitä "realistista selvityimistaistelua" mitä se alunperin oli. Nyt vika kausi on meneillään ja viimeiset 9 jaksoa enää jäljellä niin välillä miettii, että eikös teillä ala tulla jo kiire sen kanssa miten tää kaikki päättyy? Olen ajatellut, että kun sarja loppuu niin uskallan kirjoittaa kunnon analyysin aiheesta.

Mutta yksi vielä Lostiakin parempi sarja minkä löysin pari vuotta sitten tuli myös kuin tyhjästä eli Dexter. Siinä missä Lostissa on koko sarjan kestävä perusristiriita on Dexterissä lähinnä koko tuotantokauden kestävä. Sen ensimmäinen tuotantokausi oli ihan ok, mutta henkilökohtaisesti se ei ihan heti iskenyt. Toinen kun tuli, olin myyty. Harvemmin niin veitsenterällä kulkevaa kerrontaa näkee koskaan, kuin siinä. Kolmas tuotantokausi oli ehkä hieman paluuta ykkösen rennompaan kerrontaan, mikä on hyvä koska kuka nyt jaksaa katsoa sarjaa jossa koko ajan on kylmä hiki otsalla. Neloskausi on ollut allekirjoittaneen mielestä paras. Lisäksi neloskauden finaali on varmasti kovin juttu mitä televisiohistorian aikana on nähty näin isoissa sarjoissa ikinä. Harvoin voin sanoa järkyttyneeni näkemästäni ja olen sentään jo iso mies. Sekä Dexterin näyttelijä Michael C. Hall ja hänen sen kauden arkkivihollisensa näyttelijä John Lithgow saivat oikeutetusti Golden Globet tänä vuonna. Olin todella iloinen nähdessä pitkästä aikaa Lithgowin jälleen hullun pahiksen roolissa. On myös uskomatonta miten joku sarja voi vain koko ajan parantua. Se menee päinvastoin kuin elokuvissa, jossa jatko-osat aina huonompia. Suunnitelmissa on myös tästä sarjasta kirjoittaa analyysi tulevaisuudessa, koska se sen ansaitsee. :)

Uusintaversioiden kirous

2010-03-05T10:49:00.006+02:00

Luin tänään, että Poliisiopistosta (Police Academy 1984) ollaan tekemässä uusintaversiota. Pitkään puhuttiin siitä, että tulisi kahdeksas osa mutta päätös on tehdä ns. reboottaus koko franchiseelle, joka on ollut sellainen trendi, että alkaa oikeasti jo ahdistaa.

En kohta keksi kasarileffaa, josta ei olisi tehty tai olisi suunnitelmissa tehdä jotain uusintaversiota. Kysymys kuuluu, että miksi näitä tehdään? Onko ideat Hollywoodlandissa näin lopussa? Lähiaikoina tulee mm. Painajainen Elm Streetillä ja Karate Kid. Kun eka kerran kuulin, et Karate Kidistä tulee uusintaversio, olin varma että kyse on vitsistä. Jopa leffassa Sekaisin Marista heitettiin läppää siitä klassikkoelokuvana. Silloin toista kymmentä vuotta sitten kun eka kerran näin sen se oikeasti nauratti. Mutta nyt musta tuntuu, että ehkä siitä onkin aikojen saatossa tullut oikeasti klassikko joillekin.

Mutta se ei siltikään selitä syyttä siihen miksi niitä uusintaversiota tulee nyt liukuhihnalta. Jos kyse on klassikosta, ni eikö sitä klassikkoa oli kiva katsoa ihan alkuperäisenä. Ostat vaikka sen hienona blu-ray-versiona ja saat siitä kaiken nautinnon irti.

Vai olisiko sittenkin kyse Dark Knightin tyylisestä päivityksestä? Esim. Elm Streetin idea on yksi nerokkaimpia koskaan näkemiäni kauhuleffaideoita. Paikka jossa kukaan ei voi sua suojella on sun painajaiset. En tiedä montaa leffaa joka perustuu painajaisiin tai siihen, että siinä painajaisessa voisi kuolla. Nerokasta sanon minä!

Mutta en siltikään ole ihan varma pidänkö yhtään tästä uusintaversioiden buumista. Poltergeist, Old Boy, Short Circuit (jotku muistaa nämä robottileffat ehkä paremmin sen nimellä hahmon nimellä Johnny 5), Childs play, Dirty Dozen, Conan, Red Sonja, The Birds, Rocky Horror Picture Show, Rosemary's baby, Barbarella, A-Team, Straw Dogs, The Thing, Total Recall jne. Ja lista lähiaikoina tehdyistä uusintaversioista on varmaan vielä pitempi.

Lisäksi jatko-osia kasari- ja ysärielokuvasarjoille on alettu myös alettu tuottamaan liukuhihnalta. Sankarit kaivetaan haudoistaan puoliksi matojen syöminä raatoina tekemään vielä sen yhden keikan. Jopa Beverly Hillsin kytästä on tuloillaan uusi leffa. (Se ei edes kiinnosta, kun tietää millainen family man Eddie Murphy on ollut tässä reilut 15 vuotta. F-sanat ja muu kiroilu, toimintaleffat ja muut k-15-leffat katosivat mystisesti. Tilalle tuli toinen toistaan huonompia komedioita, joissa Murphy näyttelee eri asioissa kaikkia hahmoja. Jos hommassa olisi yhä ollut mukana Arsenio Hall, kuten Prinssille Morsian ja oltais jätetty kirosanat mukaan niin voi olla että pitäisin nykyisistäkin Murphyn leffoista.)

Mutta erikoinen piirre on se, ettei se rajoitu vain elokuviin, vaan vanhoja tv-sarjoja on myös tuotu takaisin telkkariin. Esim. Beverly Hills 90210 on nykyisin vain 90210. Ja kasarikauhuklassikko V (visitors) alkoi viime syksynä. Aiemmin oli tehty jo (tosin hyvin onnistuneena) Battlestar Galactica. Sitten on niitä surkeita yrityksiä kuten Knight Rider. (Katsoin siitä yhden jakson ja se kasarisarja oli miljardeja kertoja parempi. Ja nyt puhun pelkästään erikoistehosteista. Miettii, että kasarina ei ollu CGI-tehosteita, vaan kun auto piti saada hyppäämään tai kulkemaan kahdella renkaalla esteiden välistä niin se auto sitten laitettiin hyppäämään ja ajettiin kahdella renkaalla esteiden välistä. Jos teet uusintaversion ni parempi sitten näyttää katsojille, että olet parempi kuin ne tyypit jotka teki tätä silloin 20 vuotta sitten.)

Mitä uusintaversioilla sitten tekee? Aikuiset voivat mennä vertailemaan (eli haukkumaan) sitä uusintaversiota leffaan tai kotisohvalle ja nuorille taas esitellään nämä tutut hahmot modernissa muodossa. Vai onko kyse vaan markkinoinnista? Tuttuus myy?

Itse olen huolissani siitä, että mihin suuntaan elokuvat ovat menossa jenkeissä. Suomessa se peli on menetettiin viimeistään silloin ku Spede päätti päivänsä. Mutta jenkeissä sentään niitä visionaareja on ollut aina. Toki harmaiksi ne parrat ovat muuttuneet useimmilla, eikä uudet toivot vaikuta lupaavilta muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta. Ehkä se tarkoittaa samanlaista lupausta indiebuumin paluulle. Ison rahan ulkopuolella tekevät pienet tekijät muistuttavat taas jossain festareilla miten erotutaan joukosta.

Ehkä joskus... Jossain...

Elokuvamusiikista

2010-02-05T14:08:00.002+02:00

Aloin tänään kouluun mennessäni miettimään, että minne on elokuvista kadonnut tyystin tunnarit eli teemamusiikit. Indiana Jonesit, Star Warsit, Beverly Hillsin kytät, Kummisedät, Scarface Robocop, jne. Lista on pitkä. Ennen aikaan joka leffassa oli oma tunnistettava musiikkinsa. Lisäksi monilla sankareilla oli erikseen oma tunnarinsa kuten Miami Vicessa Crocketilla, joka tosin oli sarja, mutta silti samaa sarjaa. Monissa sarjoissa ei edes ole nykyään tunnaria. Mikä tunnari esim. Lostissa on?

Modernin elokuvatunnareiden luojana voi pitääkin John Williamsia, joka Spielbergin ja Lucasin kanssa aloitti tunnareiden luomisen. Ensin Spielbergin Jaws, sitten Lucasin Star Wars, sitten heidän yhteinen hedelmä eli Indiana Jones. Vaikka Williams yhä tekee musiikkia, ainakin Spielbergin elokuviin on ollut jo pitkään havaittavissa, että tunnareiden aika on ohi. Toki esim. Catch me if canissa on tunnistettava ja päähän jäävä melodia, mutta taas uusimassa Indiana Jonesissa tuntui olevan vain vanhojen elokuvien tuttuja melodioita lähes koko elokuvan ajan. Ihmetytti välillä, että miksi Graalin maljan teemamusiikki soi vaikka ei edes puhuta siitä tai Indyn isästä tai mistään Viimeiseen ristiretkeen liittyvästä. Toisaalta esim. John Williams itse kertoo War of the Worldsin extroissa miten hän oikein yritti tehdä musiikista sellaista että se on lähempänä ääniefektejä kuin itse musiikkia. Ja se tuntuu olevan nykyisen elokuvamusiikin kaava. Se on näkymätöntä tehostetta.

Tarvitaanko sitten nykyään varsinaisia teemamusiikkeja? Esim. vanhoissa Indiana Jones-leffoissa tuntui siltä, että musiikki on yks elementti tärkeää kokonaisuutta jolla kerrotaan tarinaa. Kun liiton arkkia kuvataan on sille oma suorastaan jumalainen teema, joka sekä kertoo että tämä on sit joku tosi iso juttu mutta myös samaan aikaan kun sitä ei näytetä vaan vaikka puhutaan niin se alitajuntaisesti tulee mieleen jumailaisena. Minusta Indyissä myös musiikki kertoi tarinaa esim. taistelukohtauksissa. Kun Indyllä menee huonosti tulee uhkaava musiikki ja kun taas alkaa olla taas voiton päällä Indyn tuttu fanfaari alkaa soimaan hyvin kovalla ja katsojalla tulee kylmän väreet, että jes, hän selvisi ja nyt näyttää taas supervoimansa natsiarmeijaa vastaan yksin.

Uusista leffoista, joita olen nähnyt ja joissa on tunnistettava musiikki ainakin Sherlock Holmes jäi mieleen positiivisella tavalla. Siinä on kongreettinen teemamusiikki jota toistetaankin monta kertaa leffan aikana. Leffan lopputekstien aikana tulevassa montaasissa se taas kerran soitetaan ja se tosiaan toimii.

Joskus on sellaisia tunnareita, jotka eivät alunperin edes olleet kirjoitettua mihinkään leffaan, mutta niistä on tullut sitten niiden epävirallisia tunnareita. Kuten Dick Dalen Misirlou (joka muuten on kreikkalainen 20-luvulta laulu alunperin. Tosin Tarantinosta kun on kyse niin alkuperä on aina jostain muualta.)

Miksen tee leffa-arvosteluita

2010-01-25T10:31:00.014+02:00

Minulta kysyttiin edellisen blogin jälkeen, että kun kerran katson heti tuoreimmat leffat niin miksen samalla kirjoittelisi niistä arvosteluita, kun kerran minulla on aina jokin mielipide niistä. Sanoin, että minua ei kiinnosta elokuva-arvosteluiden kirjoittaminen ja jos jotakuta kiinnostaa tuoreiden elokuvien arvostelut niin niitä voi lukea vaikka arvostelut.netistä. Ja sieltä saa varmasti useamman paremman arvostelun. Jos taas kiinnostunut elokuvista, jotka eivät ole täysin uunituoreita tai on kiinnostunut esim. dokumenteista niin suosittelen heidät esimerkiksi Noirin blogille, joka kuuluu omaan vakiolukemistoon. Siellä on uusia ja vanhoja, leffa-sarjoja ja dokumentteja. Arvosteluja voit käydä lukemassa:

http://halnoir.blogspot.com/

Miksen minä sitten itse kirjoittele elokuva-arvosteluita? Siihen on edellisten syiden lisäksi myös se, että elokuva-arvosteluita tehdään jo aivan riittävästi. Ei minun tarvitse kirjoittaa niitä. Sen sijaan elokuva-analyysille ja elokuvatutkimukselle tuntuu riittävän tilaa liikaakin. Kun laittaa elokuvan hakusanaksi blogspotiin hakuun niin sieltä löytyy miljardi kappaletta blogeja, joista lähes jokainen on kuitenkin elokuva-arvostelu-blogeja, mutta elokuvatutkimusta ja elokuva-analyysia ei juuri löydy. Itse halusin tietoisesti erikoistua juuri elokuva-analyyseihin, koska minusta elokuvien syvempi merkitys on asia mihin harvemmin kiinnitetään huomiota yleisessä mediassa. Paitsi silloin jos joku ammuskelee koulussa niin silloin syytetään elokuvia siitä.

Olen aikaisemminkin miettinyt, että missä kaikki elokuvatutkimus on suomenkielisenä. Toki sitä on, mutta siinä on jotain pahasti vialla. Suomesta löytyy arvostettuja elokuvatutkijoita, mutta esimerkiksi Peter Von Bagh sai oman elokuvataiteen tohtorin tittelinsä hieman kyseenalaisin menetelmin. Jos jotakuta kiinostaa miten tässä maassa pääsee elokuvataiteen tohtoriksi, vaikkei välttämättä osaa puhua mitään elokuvista niin voi lukaista tämän tekstin:

http://www.uta.fi/~csmaso/aatos/bagh02.htm

Se on minusta hienoa, että ne joita kiinnostaa 20-50-luvun eurooppalaiset taide-elokuvat saavat nälkänsä tyydytettyä Baghin selittelyillä. Mutta entäs me, joille muutamaa klassikkopoikkeusta lukuunottamatta kiinnosta vanhat elokuvat vaan uudet elokuvat? Me, joiden oma elokuvakokoelma koostuu pääasiallisesti 70-luvun tuotannosta eteenpäin?

Elokuva on aika laaja aihe. Toiset tekevät ja toiset arvostelevat. Tämä kahtiajakautuneisuus on ollu iät kaiket. Toki on ollut niitäkin jotka analysoivat. Mutta se analysointi on useimmiten lähinnä sitä, että kaiken maailman sattumat ovat olleet ohjaajaneron suurinpia vuosikausien suunnitelmia. Muistan kun Voionmaan opistossa katsottiin Seitsemän samuraita ja katsottiin kuva kuvalta se ja opettaja kertoi miten jokainen näistä kuvista oli Kurosawan tarkkaan harkittuja siirtoja ja että miten nero hän oli siis. Noh, olen siinä mielessä samaa mieltä, että ne kuvakulmat on ollut varmasti suunniteltuja, mutta tuskin ovat olleet mitään ihan älyttömiä pohdintoja. Kyse on käytännöllisyydestä. Kun kuvataan rosvojoukkoa joka ryntää kohti kaupunkia ja kuvakulma on ruohonjuuritasosta, että rosvot näyttäisivä uhkaavimmilta ja taas rosvojoukko katsoo vuorenrinteeltä kylää niin se taas näyttää heikommalta. Eli ihan peruskameratekniikoita, joita käytetään yhä kaikissa lähes kaikissa leffoissa. Mutta minusta siinä on se ongelma, että kuka tahansa järkevä ihminen näkee, että nämä on ainoita mahdollisia järkeviä kuvakulmia näyttää niitä. Ja sama ralli menee koko elokuvan läpi. Ei pidä ymmärtää väärin minua, Seitsemän samuraita on oikeasti aivan älyttömän hyvä elokuva ja pidän siitä itsekin todella paljon, mutta kyse on nimenomaan siitä, että jotkut nauttivat elokuva-analysoinnista niin paljon, että ne alkavat näkemään asioita ohjaajan nerokkaina sijoitteluina, eivätkä vain loogisina ja jopa ainoina mahdollisina paikkoina.

Jos minä tekisin samanlaisen analyysin jostain uudesta elokuvasta niin joku saattaisi suuttua (kuten Peter Von Bagh), että tuo on matkittu nyt suoraan siitä Seitsemästä samuraista. No, ehkä on tai sitten se on vain loogista. Ehkä Seitsemän samuraita on jopa matkinu sen jostain vielä vanhemmasta leffasta. Tai valokuvasta. Tai taidemaalauksesta. Tai mistä vaan.

Yhteenvetona voisin sanoa, että elokuva-analysointi muistuttaa elokuva-arvosteluja siinä mielessä, että ne on lopulta subjektiivisia mielipidetekstejä. Mutta molempia mielipidetekstejä voi perustella. Jos jokin on hyvä elokuva niin voit perustella sen. Jos toinen on taas sontaa niin senkin voi perustella. Joidenkin mielestä ei ole olekaan huonoja elokuvia ja taas toisen mielestä maailmassa on hyvin vähän hyviä elokuvia. Itse kuulun jälkimmäiseen. Ja taas elokuva-analyyseissä on subjektiivista nähdä mitkä on mietittyjä juttuja ja mitkä on taas puhtaasti alitajuntaisesti laitettuja sattumia. Oli miten tahansa niin lopputulos on sama. Voi olla, että parhaimmat ohjaajat ja käsikirjoittat eivät olekaan mitään neroja vaan ne menevätkin koko ajan flowlla. Eli antavat tuntee viedä mennessään.

Jos kirjoitat elokuva-analyysin niin se on sinun vain näkemys siitä leffasta.

Muutaman leffa nähtyä

2010-01-22T03:26:00.010+02:00

Ja pari sanaa ajattelin sanoa niistä.

Robert Downey Jr. menee lujaa tänä päivänä. Robert Downey Jr ura on ollut hyvin nousujohteista tässä muutaman vuoden. Iron Man ja siitä tulevat jatko-osat, Tropic Thunder ja nyt pääsee näyttelemään Sherlock Holmesta ja siitäkin suunnitellaan jatko-osia tai jopa kokonaista elokuvasarjaa.

Muistan kun näin Natural Born Killersin joskus 13 vuotta sitten "ensimmäisen" kerran ja jo silloin mietin, että mä todellakin pidän tuosta näyttelijästä. Enkä vain pitänyt vaan minusta kyseinen kaveri oli aidosti hyvä näyttelijä. Näin myös Chaplinin ja olin vielä vakuuttuneempi asiasta. Sitten tuli huumeet mukaan ja niin lähestulkoon loppui miehen ura siihen. Olihan RDJ Ally McBealissakin, jossa hänelle piti kirjoittaa päähahmon paikka Allyn aviomiehenä. Homma kusi kun RDJ pidätettiin harhailemasta kujalla aineiden vaikutuksen alaisena ja sarjan päätuottaja David E. Kelley antoi potkut saman tien tästä kuultuaan. Sen jälkeen ja sitä ennen miestä kuljetettiin kuvauksissa vartioituna ja tehtiin joka päivä huumetestit. Mutta mitä ilmeisemmin mies on päässyt alkoholija- ja huumekierteestään, mikä on tosi hyvä juttu, kun tässä ollaan kaivattukin sitä takaisin. Ironista Iron Manissa on muuten se, että alkuperäisessä sarjakuvassa Iron Manilla eli Tony Starkilla on alkoholiongelma. Ehkä tätä teemaa kehitetään kohta tulevassa jatko-osassa, koska voisin kuvitella, että RDJ osaa varmaankin samaistua roolihahmoonsa.

Asia tuli mieleenkin ku katsoin eilen uuden version Sherlock Holmesista, jonka Guy Ritchie toi tyylikkäästi 2000-luvulle. Edes Dr. Watson ei ole enää pieni ja pyöreä. Tosin tietääkseni se ollut koskaan edes Sir Arthur Conan Doylen romaaneissakaan. Tämänkin harhaluulon taustalla lienee ihmisten yleinen ajatus Watsonista Nigel Brucen esittämänä. Nigel Bruce, oli siis pyylevä brittinäyttelijä joka näytteli Watsonia 14 Holmes-leffassa ja 220 radiokuunnelmassa yhdessä Basil Rathbonen kanssa, joka taas esitti Sherlock Holmesta. Robert Downey Jr. ja Jude Law sopivat rooleihinsa todella hyvin. Elokuva oli muutenkin menevä. Välillä tuli mieleen Ritchien aikaisempi leffa Snatch, enkä tarkoita pelkästään paidatta aitauksessa tappelevia miehiä vaan koko kuvaustyyliä ja tarinankerrontaa. Leikkaus heittelehtii ja käytetään erikoisia kuvakulmia. Ritchie on tehnyt aika paljon rikosmaailmaan perustuvia elokuvia ja sitten yhden munauksen, jossa on Madonna, eli Haaksirikkoutuneet. Mikähän juttu sekin lienee ollut? Mutta sen jälkeen Ritchie teki Revolverin, mikä lienee ohjaajan uran erikoisin elokuva. Se on ritchiemäinen rikoselokuva, mutta se kertoo jostain paljon syvällisemmästä. Eli egon tuhoamisesta. Ei kai sitä voi tuhota kerralla, kuten elokuvassa näytetään, mutta sen voi piilottaa syvälle niin, ettet enää kuule sen puhetta. Holmes-leffa on taas tuttua Richietä. Mutta kypsempänä. Elokuva on samaan aikaan viihdyttävä, mielenkiintoinen ja vauhdikas. Juuri sitä mitä kaipaankin kun haluan 2 tuntia tuhlata taas elämääni elokuvan parissa, johon ei tarvitse keskittyä liikaa.

Kuten tänään katsomaani Gran Torinoon. Gran Torinossa Clint Eastwood on viimeinen suoraselkäinen mies omilla kotikulmillaan. Kotikadun ovat vallanneet ulkomaalaiset ja ulkomaalaiset taas ovat kokoontuneet jengeiksi ja terrorisoivat Clintin hahmon kotikulmia ja naapureita. Ja kuka muu voi näitä viattomia siivileitä suojella muuta kuin tämä entinen Korean-sodan veteraani ja viimeinen todellinen Mies tässä pullamössöjen maailmassa. Elokuva oli hyvä, mutta voisin taas kertoa siitäkin yhden Kristus-viittauksen elokuvan lopusta, mikä ehkä henkilökohtaisesti latisti minun fiiliksiä, mutta jätän mainitsematta. Elokuvaa aikoinaan suunniteltiin viimeisenä Likaisena Harrynä ja jotenkin olisin kai toivonutkin, että se olisi ollut enemmän sitä. Mutta, ehkä elokuvat ovat muuttuneet kuten maailmakin. Enää ei toimi se, että pahikset ammutaan yksi kerrallaan tai kaikki kerralla. Ei. Nykyään pitää olla fiksu.

Lisäksi katsoin taannoin uuden Pahan poliisin (The Bad Lieutenant: Port of Call - New Orleans). Elokuva sijoittuu New Orleansin tulvakatastrofin jälkmaininkeihin. Vaikka päähenkilönä on tosiaankin tavallaan paha poliisi niin se ei silti ole kovin paha, niinkuin alkuperäisessä Abel Ferraran versiossa. Toki tämäkin poliisi käyttää huumeita, pelaa uhkapelejä ja käyttää poliisin asemaa törkeästi hyväkseen, mutta samalla hän tuntuu (osittain vahingossa) tekevän myös hyviä asioita. Laittaa pahikset tappamaan toisia pahiksia tai sitten laittaa ne linnaan vaikka on edellispäivänä tehnyt rikoksia niiden kanssa ja katsonut vierestä kun gangsterit heittää ruumiin jokeen. Ja elokuvan lopussa vielä paljastuu, että hän myös on oikeasti sankaritekoja tehnyt.

Se mikä tuntuu Gran Torinoa ja Pahaa poliisia yhdistävän on tuo oman käden oikeuden luominen. Molemmissa on päähenkilönä antisankari, joka luo omalla oman käden oikeudellaan järjestystä kaottiseen yhteisöönsä ja eikä kumpikaan välitä siitä mitä muut sanovat. Oli sitten kyse esimiehestä tai ystävistä tai papista.

Yleistä pohdintaa

2010-01-11T01:59:00.044+02:00

Aloin tänään taas pitkästä aikaa suunnittelemaan yrityksen perustamista. Tosin toimiala on hieman muuttunut kesästä. Alun perin tarkoitus kesällä oli, että alan pyörittämään toisenlaista mainostoimistoa.

Sellaista, joka ei pyöri isolla markkinoinnilla vaan pienellä, mutta sitäkin kekseliäämmällä ja samalla tehokkaammalla markkinoinnilla. Ja ideana oli, että asiakkaana toimivat pienyritykset, joilla ei muutenkaan ole liikaa rahaa käytössä. Unohdetaan kaikki perinteinen markkinointi miten kaikki mainostoimistot ovat tottuneet yleensä tekemään markkinointia. Toki jotkut perusasiat tehtäisiin kaikille yrityksille kuten nettisivut ja käyntikortit. Nettisivut olisi ollut syytä pitää asiallisina ja yksinkertaisina.

Mutta käyntikorttien suhteen sen sijaan ajattelin, että luovuus on mittaamaton. Toki voi tehdä sen peruskortin missä on kaikki perustiedot, mutta eikö olisi mukavampi kuin jäisi mieleen se kortti jollain tavoin. Toki sekin riippuu ihan paljonko firmalla on rahaa käytössä, mutta luovuutta voi käyttää ihan peruskorteissakin. Voi vaikka painaa peruskorttinsa ja sitten kun ne on tulleet painosta niin käyttää muutaman tunnin omaa aikaansa ja vaikka tehdä niille jotain erikoista. Monilla avioerojuristeilla on korteissa esim. keskeltä revitty kortti, mikä hyvin symboloi sitä että ero on repinyt suhteen kahtia ja myös rahat ja omaisuuden. Ja juristi pitää huolen että näin myös tulee käymään. Se on pieni yksittäinen esimerkki. Googlettamalla löydät niitä varmasti lisää paljon, jos asia kiinnostaa.

Mutta palatakseni aiheeseen, en perustanut mainostoimistoa ilmeisestikään. Tänään viimeksi kävin läpi kaikki yritykseen perustavat faktat ja olin jopa Osuuspankin sivuilla maksamassa perustamismaksua, mutta aloin epäröimään. Aloin epäröimään siksi, koska aloin miettimään, että mitenkäs voisin tehdä tästä elokuvatutkimuksesta toimialani ja miten sillä voisi edes tienata.

Minua alkoi mietityttää. Jostain suomalaisista yliopistoista valmistuu elokuvatutkimusta opiskelleita, mahdollisesti elokuvatutkijoita. Mutta siltikään minä en ole törmännyt Suomessa elokuvatutkimukseen kuin kourallisessa kirjoja, joita on kirjoittanut Veijo Hietanen tai joku muu suomalainen elokuvatutkimuksen opettaja. Jopa käännettyjä elokuvatutkimuksen kirjoja on hirvittävän vähän tässä maassa. Elokuvan tekoon ja varsinkin tekijöihin liittyvää kirjallisuutta riittää kyllä kirjastojen elokuvapuolen osastossa liikaakin. Luulisi, että tässä maassa olisi kysyntää siihen, että joku kertoo miksi tietyt elokuvat ovat hyviä ja miksi taas toiset elokuvat ovat huonoja. Elokuva-arvostelijat useimmiten eivät osaa kertoa kuin oman subjektiivisen mielipiteensä, joka on usein rajoittunut arvostelijan omien rajoituksiin, kuten mielipiteisiinsä elokuvan tekijöistä. (Paul W.S. Andersonin elokuvat ovat auttamatta aina huonoja. Eikö totta? Ei ole. Monilta on jäänyt unohtuman, että Anderson itse asiassa teki 1997 hyvän sci-fi-leffan nimeltään Event Horizon. Jos et ole tätä nähnyt, niin suosittelen vilkaisemaan. Aidosti pelottava, näyttävä ikäisekseen, hyvät näyttelijäsuoritukset, mielenkiintoinen ja otteessaan loppumetreille pitävä juoni.)

Mutta millainen sitten on hyvä elokuva-arvostelija? Useimmat teistä normaaleista ette varmasti ajattele juuri elokuvan aikana tai sen jälkeen (mistä te piditte siinä elokuvassa). Sehän olisi sama asia kuin kysyisi miksi tykkää jostain musiikista tai ruuasta. Jostain vain tykkää, eikös vain? Väärin.

Musiikissa ja ruuassa kyllä makuasioilla on merkitystä, mutta elokuva on niin paljon monimutkaisempi juttu. Kyse on siitä kun yhdistät kuvataiteen, äänitaiteen, musiikkitaiteen, näyttämötaiteen, kaunokirjallisuuden, (elokuva- tai taide)historian, jne. yhteen. Ja sellainen kertoo myös jotain sinun sivistyksen tasosta näillä eri aloilla. Koska vasta silloin kun tiedät näistä aloista edes perusasioiden verran, niin silloin tiedät mistä puhut ja sun sanalla on painoarvoa.

Elokuvaa on arvosteltu heti sen syntymästä lähtien rahvaiden taidelajiksi, joilla ei ole korkeakulttuurin kanssa mitään tekemistä. Ja tilanne ei ole vieläkään muuttunut. Yhä baletit ja oopperat ovat niiden hienojen ja parempien ihmisten juttu. En tunne itse kumpaakaan kovin hyvin, joten kannanottaminen on vaikeaa, mutta sen mitä olen nähnyt ja kuullut niin luulen, etten ole menettänyt muuta kuin pukujuhlat minne mennään näyttämään hienolta ja katsomaan ja kuuntelemaan jotain mitä ei kuitenkaan ymmärrä, koska ei joko ymmärrä kieltä oopperassa tai sitten saa mitään selvää siitä "huudosta", joka lienee laulamista.

Suomessa olevaa kirjallisuutta ja tekstiä ylipäätään liittyen elokuviin on lähinnä arvostelut, tekijöiden haastattelut (lähinnä nekin näyttelijöiden) ja muut mainokset. Dvd:iden extratkin ovat olleet alusta lähtien todella yksipuoleisia. Yhä tänäkin päivänä extrat ovat lähinnä vain making of-dokkareita, missä näytetään jotain tylsiä green-screen-otoksia ja missä ohjaaja ja näyttelijä kilpaa kehuvat toisiaan, että miten juuri tämä on se hänen uransa paras elokuva. Luulisi, että sitä markkinointia ei tarvitsisi tehdä enää kun kerran olen sen leffan jo ostanut hyllyyni?!? Joten missä kaikki kiinnostavat extrat on? En halua nähdä turhanpäiväisiä poistettuja kohtauksia, koska turhiahan ne ovat kun ei kerran leffaan päätyneet. En ole myöskään kiinnostunut niistä elokuvan markkinointiin tehdyistä täysin irrallaan itse elokuvasta olevista musavideoista, joita on muutenkin luukutettu joka ikiseltä musakanavalta ja mainoskanavaltakin nykyään. Ja kaikesta muustakaan markkinointisälästä kuten trailereista ja teasereistä. Usein on myös mukana lähestulkoon täysin turha behind the scenes, mikä on kahden minuutin juttu missä on hirveä häslinki lavastajilla ja kuvaajilla päällä ja ohjaaja ehtii tulemaan kertomaan sen verran, että tänään kuvataan sellainen otos että: (keksi tähän joku kohtaus jostain leffasta). Onhan meillä toki kommenttiraita. Ne on 9/10 sellaisia missä koko leffaan täysin kyllästynyt ohjaaja näyttelijän tai tuottajan kanssa kertovat siitä miten kivaa heillä oli tehdä tätäkin mahtavaa leffaa ja kertovat joka kohtauksen kohdalla miten kiva päivä silloinkin oli.. Poikkeuksiakin on. Ja se mikä useimmiten ärsyttää on se, että miksei extroja ole suomennettu. Ei siksi, etten osaisi englantia, mutta suomalaisena olen jo tottunut siihen, että englanninkielisen kuvan alla on suomenkielinen teksti. Saati sellaista saisi sitten kommenttiraidan alle. Tosin olen niitäkin nähnyt. Ja ne on niitä 1/10 leffoista.

Voisiko noita extroja sitten täydentää jollain muulla? Jollain elokuvatutkimus- ja analyysijutuilla? No ihan varmasti! Esimerkiksi elokuvien inspiraatiot. Olen jo monesti blogissani maininnut, että mikään tarina ei ole koskaan ainut ja uniikki, vaikka tekijät usein niin väittävätkin kivenkovaa. Minusta olisi hauska kun esim. jostain Pirates of the Caribbean-leffan extroista löytyisi Ron Gilbertin haastattelu, missä mies kertoisi, miten hän aikoinaan Monkey Island-peliä luodessaan inspiroitui Disneylandin Pirates of the Caribbean-ajelusta, mutta loi kuitenkin täysin oman maailman peleihin. Kun taas elokuvan Pirates of the Caribbean-tekijät ovat taas varastaneet suoraan kaiken leffoihinsa näistä peleistä.

Minusta olisi kiva nähdä jotain sellaista. Ja se ei olisi pelkästään elokuvatutkimusta vaan enemmänkin laajempaa mediatutkimusta. Alettaisiin löytää yhtymäkohtia muihinkin kulttuurituotteisiin. Se olisi jopa kasvattavaa. Batmanin (1989) extroissa on hyvä kohta (tosin vain kiinnostuksen herättämiseksi :( ) kun elokuvan käsikirjoittaja Sam Hamm kertoo, että sai aikoinaan opiskelemaansa yliopistoon aineeksi sarjakuvatutkimuksen kun oli professoreilleen näyttänyt yksityiskohtaisesti miten Teräsmiehen ja Mooseksen tarinat ovat oikeastaan yksi ja sama. (Molemmat vauvana laitetaan kulkemaan olkikorissa tai kapselissa toiseen maahan tai maailmaan, joissa heistä kasvaa lopulta suuri ja merkittävä henkilö, kansojen pelastaja, jne.)

Vaikka elokuvatutkimusta ja analyysia on tarjolla yliopistoissa ja muissa kouluissa niin jotenkin tuntuu siltä, että tässä maassa se ei ole kovin suurta arvostusta saanut vielä. Syitä voi olla miljoona. Yksi voi olla se, että suomalaiset elokuvat eivät juuri tutkimusta tai analyysia tarvitse kun ne ovat niin hirveän huonoja (ok, tämä on henkilökohtainen mielipide, mutta voin perustella sen jos joku joskus sen vaatii.)
Toinen syy voi olla se, että suomalaiset ovat niin junttikansaa, ettei heitä kiinnosta tai he eivät yksinkertaisesti vain ymmärrä mitään elokuvatutkimuksesta ja analyysista. Täällä Jungin ja Freudin alitajunnan jutut on vain tarkoitettu psykologeille ja muille lukeneille. Me muu rahvas saadaan vain tyytyä katsomaan miten hienoja värejä ja ääniä elokuvissa on... Tai vastaavasti jännittämään romanttisissa komedioissa, että saakohan se poika tyttöä?

(Eikä kukaan normaali mieti, että menisköhän tässäkin se juoni niinku kaikissa muissakin, että poika ja tyttö tapaavat, poika saa tytön, poika menettää tytön, (jonkun typerän väärinymmärryksen tai joskus kauan menneisyydessä tapahtuneen virheen tai konnan juonen takia, joka on joko exä tai nykyinen sulhanen tai sitten konna on ilkeä appiukko tai anoppi, joka vihaa poikaa ja tekee kaikkensa mustamaalatakseen pojan ja estääkseen tytärtään naimasta poikaa), mutta poika saa tytön lopulta takaisin (loppukohtauksessa, juuri kun tyttö on lähtemässä lentokoneella tai jollain vastaavalla välineellä kauas pois, eikä tule enää takaisin ja poika viimein ryntää takaisin tytön luo lentoasemalle tai lentokoneeseen ja julistaa tytölle ikuista rakkauttaan ja tyttö vastaa siihen.) Oletko koskaan tämän tyyliseen törmännyt missään romanttisessa komediassa? Koskaan? Ikinä? Ihan tosi? Etkä?)

Ja harmaa paluu tulevaisuuteen

2010-01-08T02:44:00.018+02:00

Olen ollut joulun ja uuden vuoden Kittilässä kotikonnuilla. Oikeastaan vieläkin olen ja siksi siirtänyt ja siirtänyt blogin päivittämistä aina seuraavaan päivään, kun ei jaksaisi tällä Asuksen EEE 901 Go-miniläppärillä kirjoitella kovin pitkiä tekstejä. Joten kirjoitetaan sitten jotain lyhyttä. :)

Katsoin toissapäivänä eka kerran Babylon A.D:n. Voin sanoa niille jotka eivät ole nähneet niin, että ette ole menettäneet juuri mitään. Mutta jotenkin tuntuu, että siinä elokuvassa olisi voinut olla potenttiaalia oikeasti hyvään leffaan. Vaikka oikeasti kun katsoin sitä, mielessäni pyöri lähinnä Children of men ja Fifth element. Ja näiden kahden elokuvan hybridi se taisi ollakin jossain määrin. Lähinnä ehkä Children of men oli se jota se muistutti ehkä liikaakin. Synkkiä lähitulevaisuuden kuvauksia, jonka maailmassa kenenkään ei voi luottaa ja kaikki on kaupan. Mutta sitten löytyykin tämä "ihme", toivo. Kaikissa näissä kolmessa se on tietenkin nuori nainen. Jokaisessa "palkataan" sankari etsimään ja saattamaan ihme jonnekin. Ja jokaisessa mukaan lähtee vielä joku kolmas suojelemaan tätä ihmettä, koska eihän siihen sankariin voi pelkästään luottaa kun kyseessä on sentään koko maailman mullistava ihme. Tietenkin on ongelmia matkassa ja päähenkilöitä yritetään tappaa usein ja jopa ne joihin sankarit luottavat, puukottavat selkään.

Toki samalla kaavalla tehtyjä leffoja on tehty miljoona muutakin ja Children of menissä se symboliikka oli suorin mistä se on. Eli sopivasti näin joulun jälkeen tarina siitä kuin Maria ja Josef kulkivat Nasaretista Betlhemiin viemään "ihmettä". Ja siellä syntyi Jesse alias Jeesus, mutta näin kavereiden kesken Jesse. :)

Ja Jesseen olen tuntunut törmäävän melkein kaikissa kirjoituksissani. Tosin Jesse on myös stereotyyppinen hahmo. Syntipukki, kansojen pelastaja, ihmeidentekijä ja ihme itsessään.

Ja kun miettii pelkästään kyseisen elokuvan nimeä Babylon A.D, niin siinä on montakin raamatulista yhteyttä. Babylonia on ilmestyskirjassa kerrottava maailman kaupan keskus, joka tuhotaan ja jota ei enää koskaan löydetä.Ja taas A.D. tarkoittaa Anno Dominia, joka on latinaa ja tarkoittaa Luojamme vuotta, joka taas viittaa vuoteen jolloin Jesse syntyi. Joten elokuva on nimeä myöten Jeesus-tarina. Tai oikeastaan tarkemmin sanoen Neitsyt Marian ja Jesse-tarinan sekoitus.

Jos et ole vielä täysin vakuuttunut tästä niin kerron vielä jotain lisää juonesta. Vin Diesel roudaa tyttöä, joka on elänyt koko ikänsä luostarissa ja oppi jo kaksi-vuotiaana puhumaan 19 eri kieltä. Lisäksi tyttö on raskaana, mutta on neitsyt. Ja senkin lisäksi Vin Diesel kuolee elokuvassa, mutta nousee kuolleista. Ja nämä ovat vain jotain juttuja mitkä huomasin kun sivusilmällä sitä katsoin. Luultavasti niitä lukemattomista lisääkin.

Minulla ei ole sitä elokuvaa mitään vastaan todellakaan. Ohjaaja Mathieu Kassovitz ei tosin ole vieläkään onnistunut tekemään mitään erikoista La hainen (Viha) jälkeen, joka olisi lähellekään samaa tasoa. Näin 15 vuoden jälkeen en kyllä enää osaa odottaakaan. Mutta kuten olin jo alussa sanomasa, että siinä olisi ollut potenttiaalia hyväksi leffaksi. Ranskalaisille tuo lienee jokin yleinen juttu muutenkin. Muistan kun näin selaisen leffan muutama vuosi sitten kuin Sutten valtakunta. Katsoin leffaa ekat puoli tuntia ja olin vakuuttunut että kyse on 5 tähden mestariteoksesta. Juoni on klassinen sarjamurhaajatarinoista; nuori etsivä, joka etsii mystistä sarjamurhaajaa ja käy hakemassa mukaansa eläkkeelle jääneen mestarietsivän, (Jean Reno). Alun puoli tuntia kun on mennyt niin taso alkaa pudota kuin Solarin osakkeet. Elokuvasta ei jää lopulta käteen muuta kuin hämmenys, että mikä noita ranskalaisia oikein vaivaa.

Toisaalta Babylon A.D. on täysin Hollywood-leffa, jonka on vain ohjannut ranskalainen, jonka ura tuntuu olevan paremmassa jamassa näyttelijänä.

Hyvää joulua!

2009-12-24T12:57:00.002+02:00

Leffa-analyysi toivottaa hyvää joulua lukijoilleen, jos sellaisia nyt ainuttakaan on. :)

Jouluaiheisen videoleffan arvostelun heitän linkkinä jos jotain kiinnostaa erillainen jouluelokuva:

http://www.spike.com/video/cinemassacre-black/3307317

Miten sinä tekisit 300 dollarista 30 miljoonaa dollaria?

2009-12-17T16:55:00.015+02:00

Luin äsken uutisista, että uruguaylainen tuottaja Fede Alvarez oli marraskuussa laittanut youtubeen lyhytelokuvansa ja nyt se on poikinut 30 miljoonan elokuvasopimuksen. Ei siis tukea elokuvalle vaan 30 miljoonaa siitä, että se tekisi elokuvan! Sitä voi kutsua jo varsinaiseksi lottovoitoksi. Ei sellaisia potteja edes ole monissa maissa. Tai se on vielä parempaa. Kaveri pääsee tekemään sitä mistä tykkääkin ja siitä vielä maksetaan tuollainen älytön summa rahaa!

Mutta en kirjoita missään nimessä kateellisuuden takia. Tuollaiset summat on ihan normaaleita Hollywood-tuotannoissa. Toki harvaan uskotaan noin paljon vain 5 minuutin lyhytelokuvan jälkeen.

Fede Alvarez on siis tehnyt lyhytelokuvan jättikokoisten robottien hyökkäyksestä Uruguayn pääkaupunkiin Montevideoon. Elokuva on nimeltään Panic Attack! (Ataque de pánico!) joka on minusta todella näyttävä. Voisi kuvitella, että sellaista laatua miltä se näyttää niin kuvittelisi, että on siinä pakko olla rahaakin käytetty. Transformers 2 budjetti oli 150 000 000 dollaria. Joten pakkohan tuohonkin ollu käyttää ainakin pari miljoonaa. Mutta se on elokuvan budjetti onkin ollut hurjat 300 dollaria. Kun laskee, että Transformers on maksanut noin 1 041 666,666666667 dollaria minuutilta, niin Panic Attackissa minuuttihinta on ollut 60 dollaria. Ja mikä on minusta ironista, niin tämän urugualaisen kaverin leffa näyttää paremmalta ku se Michael Bayn carbot idiotis-pätkä. Toki Alvarez on laiskasti pöllinyt musiikin suoraan 28 päivää myöhemmin-leffasta, jo moneen traileriin tutuksi tullut, John Murphyn mahtavan apokalyptinen "´In the house. in a heartbeat". Mutta esim. Tarantino on koko uransa käyttänyt vain muiden tekemää musiikkia, joten en näe tätä kovin suurena rikoksena.

Videon voit vilkaista täältä: http://www.youtube.com/watch?v=-dadPWhEhVk

Tällaiset uutiset laittavat taas miettimään, että mitä me täällä Suomessa oikein tehdään väärin? Täällä ei saada rahoitusta kuntoon edes kansallissankarista tehtävästä elokuvasta. Joka päivä saa lukea uutisia miten vastatuulessa Mannerheim-projekti taas on. Uusin oli, että koko elokuvaa tehnyt tuotantoyhtiö on tehnyt konkurssihakemuksen. Elokuvaan on yritetty saada rahoitusta mm. myymällä siihen ennakkolippuja. Ennakkolippuja elokuvaan, jota ei ole tehty ja ei välttämättä edes tehdä..? Kuinkahan moni hullu siihenkin lankaan meni.

Toki meillä on myös samanlaiset Alvarezin tapaiset omat toivomme. Tämä tarina on hyvin samanlainen kuin Panic Attackin kanssa. Timo Vuorensolan Iron sky aka Rautataivas on kiinnostava projekti pelkästään erilaisuutensa vuoksi Suomessa. Natseja kuun pimeällä puolella? Kaikessa typeryydessään siitä voi oikeasti tulla aika ainutlaatuinen tapaus. Edellinen samojen kavereiden leffa Star Wreck tehtiin kengännauhabudjetilla ja leffa laitettiin suoraan nettiin ilmaiseksi ladattavaksi ja siitä tuli hetkessä maan katsotuin leffa. Nyt on budjettiakin 4,2 miljoonaa euroa, mikä on vähän alle puolet Mannerheimin 10 miljoonan budjetista. Mutta jotain nämä nuoret sällit tekevät paremmin kuin nuo vanhat parrat, kun heidän leffaansa sentään jo kuvataan. En olisi mitenkään yllättynyt siitä, että Iron Skyn myötä myös näistä kavereista kuultaisiin vielä rapakon takana isommissa projekteissa.

Toinen vastaavanlainen suomalainen elokuva, joka voi olla myös mielenkiintoinen on lyhytelokuvista koko pitkäksi leffaksi tehtävä Jalmari Helanderin Rare Exports. "Teemaltaan ja toteutukseltaan kansainvälinen Rare Exports on mustan huumorin sävyttämä jouluelokuva. Tarina käynnistyy, kun kansainvälinen tutkimusryhmä aloittaa kaivaukset Korvatunturilla ja löytää 486 metrin syvyydestä, jäihin ja sahanpuruihin säilöttynä joulun tarkimmin varjellun salaisuuden. Tutkimusryhmä kaivaa löydöksensä esiin ja käynnistää tietämättään tapahtumasarjan, jonka jälkeen joulu ei ole enää koskaan ennallaan. Mustan huumorinsa ja teemansa takia kyseessä ei missään nimessä ole lastenelokuva: elokuva on päinvastoin suunnattu kaikille, jotka luulevat etteivät enää usko joulupukkiin”, elokuvan tuottaja Petri Jokiranta määrittää.

Toivoisin tosiaan, että muutos suomalaiseen elokuvaan olisi nyt viimein 100 vuoden odotuksen jälkeen tulossa. Ei enää sotaelokuvia, ei enää elämänkertakuvauksia suurista ja pienistä suomalaisista, ei enää suomalaisista nuorista kertovia typeriä kuvauksia, ei enää surkeita ihmissuhdedraamoja. Näitä elokuvia, joiden arvo on minulle sama kuin jätesäkillinen koiranpaskaa, on tehty vain niille muutamalla suomalaiselle, jota kiinnostaa tukea kotimaista elokuvaa. Toki se on hyvä, että kotimaista tukee, mutta se on sama kun pikkukylän Jaska pitää grilliä missä se ulostaa jokaiseen hodariin, niin ei sitä Jaskaa jaksa tukea vain sen takia, että ostaa sen hodarin ja heittää pois syömättä sitä sontaa. Mutta se grilli on kuitenkin ainut sillä paikkakunnalla. Sama on kotimaisen elokuvan kanssa. Se on paskaa, mutta sen myöntäminen on vaikeaa kun ei ole vaihtoehtojakaan. Kukaan ei ole koskaan näyttänyt miten tehdään hyviä elokuvia tässä maassa. Lehdet antavat 5 tähteä kaikille kotimaisille elokuville, mikä on aika mielenkiintoista. Eli tällä logiikalla Pahat pojat on siis yhtä hyvä kuin Fight Club tai Hyvät, pahat ja rumat? Koska ne ovat viiden tähden leffoja.

Vai mitä mieltä itse olet?

Muistelua tähän väliin

2009-12-14T21:02:00.004+02:00

Koulukiireet on vieneet kaiken ylimääräisen ajan blogin aktiiviseen päivittämiseen, mutta pikku hiljaa alkaa olla rästit tehty ja pitkä loma tiedossa, jolloin varmaankin saan vähän aktiivisemmin kirjoitettua. Tänään en jaksanut alkaa enää kirjoittaa varsinaista analyysia, mutta ajattelin silti hieman mainita Matrixista jotain ajatuksia.Kymmenen vuotta sitten vuonna 1999 oli konkreettisesti elokuvan juhlavuosi. Eyes Wide Shut, Bringing Out the Dead, The Talented Mr. Ripley, American Beauty, Man on the Moon, Being John Malkovich, Boys Don't Cry, Magnolia, The Straight Story, The Insider, Three Kings, The Sixth Sense ja Fight Club, muutamia luotellakseni. Monet noista ovat yhä minun ehdottomia suosikkejani, joiden taso pitää yhäkin minulle 5 tähden rajaa. Ja moni nykyelokuva ei sitä saavuta. Myös The Matrix menee minun standardeilla siihen 5 tähteen. Se on jopa minun mielestäni moderni klassikko.

Muistan kun ensimmäisen kerran näin sen leffateatterissa. En tiennyt kyseisestä leffasta mitään. Olin vain nähnyt jotain teasereita, joissa joku hyppii seinillä ja sanotaan "You want to know what the Matrix is? You have to see it yourself." Voiko parempaa mainoslausetta olla, joka on otettu suoraan elokuvan dialogista?!? Elokuva oli paitsi helvetin näyttävä, yllättävällä käänteellä (,oikeasti en leffateatterissa osannut odottaa sitä käännettä), hyvällä juonella, mutta mikä minuun henkilökohtaisesti iski eniten oli elokuvan syvä symboliikka, jonka pintaa hieman raapaisin viime kerralla.

Se mikä oli Matrixissa elokuvana erona muihin aikalaisiin sci-fi-leffoihin oli se, että se oli sivistynyt. Suurin osa 90-luvun sci-fistä oli puhtaasti pelkää tietokonetehostemättöä ilman juonta. Ironista, että näin 10 vuotta myöhemmin ollaan palattu takaisin tähän samaan asetelmaan. Taas tulee liikaakin leffoja, joiden ainut funktio tuntuu olevan näyttää miten hienoa erikoisefektejä voidaan tehdä. Toki on poikkeuksiakin olemassa. Esimerkiksi tänä vuonna tullut District 9 räjäytti täysin minun mielen. Olin kuullut kehuja jo aikaisemmin siitä, mutta silti se yllätti täysin. Ensimmäistä kertaa elokuvahistorian aikana katson tietokoneella tehtyä alienia, jonka tiedän täysin olevan tietokoneella tehty ja tunnen sympatiaa sitä kohtaan. Sekään leffa ei silti ollut kokemuksena uusi Matrix, mutta tuskin mikään edes tulee koskaan olemaan. Aikoinaan Tähtien Sota - Jedin paluuta kuvattiin salanimellä Blue harvest,joka oli olevinaan jonkin sortin B-luokan kauhuleffa, koska silloin sitä saatiin kuvata rauhassa. Samoin kävi Matrixin kanssa. Ketään ei kiinnostanut sellainen projekti, jonka ohjaajat olivat tehneet yhden indie-trillerin ja pääosassa on se Bill&Ted-tyyppi, joka oli myös Speedissä. Ja jackpot tuli sen ansiosta. Kun kukaan ei osaa odottaa mitään elokuvalta, sitä parempi se on, kun se on klassikko. Ironista, että samana vuonna tuli myös Star Wars - Phantom menace, jonka piti olla se vuoden sci-fi-leffa, mutta jota se ei todellakaan ollut. (Mutta siitä myöhemmin.) :)

Toki itseäni ärsyttää hyvinkin paljon, että kun jostain tuotteesta tulee Hollywoodissa se jackpot niin sillä rahastetaan sitten niin kauan kuin sillä vain saa rahaa. Ei pelkästään se, että alkuperäiset tekijät tekisivät jatko-osia, vaan siitä kakusta haluavat kaikki osansa. Alkaa tulemaan toinen toistaan huonompia kopioita, kunnes kaikki ovat niin kurkkuansa myöten Matrixia, ettei kukaan halua edes kuulla koko sanaa enää ja koko alkuperäinenkin elokuva on saanut paskan maineen. Tämä sama ilmiö kävi myös Scream-leffan kanssa, josta kirjoitin aiemmin. Myös Rambo-elokuvat kärsineet samasta. Eka oli ihan mahtava, toinen oli jo aika paljon huonompi, mutta viihdyttävä ja kolmas oli vain yritys lypsää viimeisetkin rahat mitä siitä ilmiöstä oli jäljellä. Sitten menee melkein 20 vuotta, kunnes tuote uskalletaan tuoda uudestaan ja freshinä takaisin uudella tavalla, mutta ilman, että edes yritettäisiin ratsastaa aiemman maineella.

Mutta paluu takaisin kouluhommiin. Joululomalla varmasti blogipäivitys on aktiivisempaa.

Ice cream

2009-12-14T09:12:00.033+02:00

Olen varmaan harvoja ihmisiä joka oikeasti tykkää ensimmäisestä Scream-leffasta. Samoin kuin Matrixille, niin myös siinä on käynyt niin, että alkuperäinen osa on unohtunut typerien jatko-osien, parodioiden kuten Scary movien, (btw Screamin työnimi oli Scary Movie) ja kaikkien typerien Scream-kopioiden ansioista. Eihän se elokuvana olekaan mikään ultimate mestariteos. Harva leffa edes on. Mutta mitä se kiistatta oli, niin suunnannäyttäjä.

Scream on siinä mielessä erikoinen kauhuleffa, että se on itsetietoinen. Sen päähenkilöt tuntevat kauhuelokuvat ja tietävät kaavat miten pitää käyttäytyä, että kauhuelokuvassa säilyy hengissä ja milloin kuolee. Elokuvassa puhutaan kaiken aikaa teinikauhuleffoista ja niiden kliseistä. Tappajat pitävät kauhutietovisaa uhreilleen esim. Perjantai 13.-leffoista, bileissä katsotaan Halloweeniä, elokuvan on ohjannut Painajainen Elm Streetillä-sarjan luonut ja ensimmäisen osan ohjannut Wes Craven. Ja kun tappaja kysyy päähenkilöltä Sidneyltä onko hän nähnyt Elm Street-leffoja niin hän vastaa, et eka oli hyvä mutta muut oli paskaa. Wes Craven jopa esiintyy elokuvassa koulun talonmiehenä Fredinä, joka on pukeutunut samalla tavalla kuin Freddy Kruger. Elokuvassa puhutaan myös ohjaajasta nimeltä Wes Carpenter, eli Wes Cravenin ja John Carpenterin (Halloweenin ohjaaja) yhdistelmä. Ja yhden päähenkilön seinällä on kuva Onnen päivien Fonziesta, jota näyttelee Henry Winkler, joka näyttelee Screamissa rehtoria. Hän jopa peilin edessä tekee klassisen maneerinsa, että laittaa tukkansa näyttämään hyvältä.

Se mikä minua monesti yhä hämmentää, on se kun jotkut luulevat kivenkovaa, että Scream aloitti teinikauhun. Minusta se on täysin järjetöntä. Eivätkö he ole katsoneet koko leffaa? Ironista on se, että Wes Cravenin alkuperäinen idea oli tehdä loppu koko teinikauhugenrestä tekemällä itsetietoisen leffan, jossa koko ajan kerrotaan miten teinikauhuelokuva kulkee. Mutta toisin kävi. Se ei todellakaan lopettanut teinikauhua, vaan herätti sen uudelleen henkiin. Mutta minun mielestä se homma ei enää toiminut jatko-osissa. Koko homman idea on mennyt kun paljastuu, että murhaajia olikin kaksi. Käänne, joka on kerran käytetty ei toimi toista kertaa. Sama kuin Fight clubista tehtäisiin jatko-osa, jossa Edward Nortonin kanssa näyttelisi Johnny Depp ja paljastuisi lopussa, että hei, se onkin sama henkilö!?! Sitten tietäisit ainakin miltä minusta tuntui kun näin jatko-osat.

Yksi juttu mikä minussa on myös aina kiehtonut Screamissa, että siinä on jotain realistista ja aitoa. Sellaiset tyyppejä, kuten tappajat Billy ja Stu on oikeasti olemassa. Varmasti paljonkin. Eikä tarvitse kauas mennä meidänkään, jos halutaan teini-ikäisiä koulutappajia löytää. Vaikka ensimmäisen kerran kun näin Screamin niin niitä ei ollut tapahtunut, mutta silti ajattelin koko ajan, että vaikka näin ei ole tapahtunut, niin näin silti voisi tapahtua. Tälläkin hetkellä on varmasti maailma täynnä suurta vihaa pursuavia murrettuja sieluja, jotka vain haluaisivat tasata tilit kaikkien kanssa, joita vihaavat. Jotkut tekevät suoraa toimintaa ja taas toiset ovat suunnitelmallisempia. Mutta Scream on vain leffa. Joidenkin mielestä elokuvilla on vaikutusta katsojiin. Screamin jälkeen oikeasti tehtiin Yhdysvalloissa murhia sama naamio päässä kuin elokuvassa ja jälleen elokuvantekijöitä haluttiin vastuuseen. Samoin kävi Natural Born Killersin kanssa, kun joku pariskunta tappoi porukkaa. Tällaisten väitteiden antajat useimmiten unohtavat yhden mielenkiintoisen faktan; tappamista on ollut miljoonia vuosia ennen kuin koko elokuva-sanaa on edes keksitty.

Scream on elokuvana silti minusta hyvä. Se on antaa samaan aikaan viihdettä, herättää ajatuksia, mutta myös antaa pientä elokuvakasvatusta, mikä on yhä harvinainen ilmiö elokuvissa. Elokuvassa mm. kerrotaan, että ensimmäisessä Perjantai 13.-leffassa tappajana toimi Jasonin äiti ja Jason itse tuli vasta jatko-osissa mukaan. Toki Scream on kärsinyt todella paljon kaikista niistä paskoista leffoista mitä sen jälkeen on tullut ja jopa minulla on vaikeuksia enää pystyä katsomaan sitä täysin objektiivisesti ajattelematta niitä. Vaikka Scream muistetaanki lähinnä nykyään vain kuuluisasta naamiostaan, itse en ole koskaan oikeastaan osannut ajatella niin (,itsekin omistan samaisen naamion, mutta sekin on vain leffafriikin matkamuistoja,). Itselle se elokuva kertoo kahdesta leffahullusta, jotka alkavat tekemään omaa todellisen elämän kauhuelokuvaa ja se on minusta mielenkiintoinen aihe elokuvalle aina. :)

Henkinen kasvu ulos järjestelmästä

2009-12-02T21:02:00.009+02:00

En ole nyt kirjoittanut hetkeen, koska olen muutamaakin pyöritellyt aihetta seuraavaksi analysointiin jonkin aikaa. Vaihtoehtoina on olleet sarjakuvafilmsaatioita, kuten The Dark Knight ja Watchmen, joissa riittää molemmissa pureskeltavaa. Lisäksi katsoin taannoin Tarantinon uusimman Inglourious Basterdsin, mistä oikeasti pidin. Monet tietävät, etten ole Tarantinon suurin fani maailmassa, mutta se ei silti tarkoita, etteikö sen nimissä olisi oikeastikin hyviä elokuvia. Siispä Tarantinon ehdottomasti paras työ eli Pulp fiction olisi ollut yhtenä ideana analysoida. Myös ensimmäisen Star Wars trilogian analysointi oli mielessä, mutta koska juuri tein Indy-trilogian analyysin niin tulin siihen lopputulokseen, että George Lucas saa olla rauhassa hetken. Sen sijaan päätin ottaa vaihteeksi helpon aiheen eli Matrxin. Ja nyt on tosiaankin kyse vain ja ainoastaan ensimmäisestä Matrixista.

Matrix muistetaan yleisesti lähinnä mullistavista erikoistehosteista, mutta sen tarina kaikessa on kaikessa kliseydessään klassinen. Tarina kertoo tavallisesta tallaajasta Thomas Andersonista, josta kasvaa ihmiskunnan vapahtaja Neo, anagrammi sanalle One, eli The One=valittu. Teema joka on tuttu melkein kaikista uskonnoista, taruista, saduista, myyteistä ja muistakin. Esimerkiksi Tähtien Sodassa on Luke Skywalker, joka on vain mitätön kasteviljelijä, mutta josta kasvaa myös galaksin pelastaja. Samantapainen tarina on myös Taru sormusten herrasta, jonka alussa on myös päähenkilö tavallinen hobitti Frodo, josta kasvaa pahuuden kukistaja ja yhteisön pelastaja. Yksi tunnetuimmista myyteistä, joissa sama teema esiintyy on kuningas Arthurin legenda. Arthur on myös ottolapsi, joka vedettyään miekan kivestä saa vallan kuninkaana kuten on ennustettu. Listaa voisi jatkaa loputtomiin. Kyseisen teeman löydät varmasti lähes jokaisesta supersankari-sarjakuvasta Teräsmiehestä Hämähäkkimieheen.

Minusta Matrix on elokuvana samaan aikaan viihdyttävä, kantaaottava ja ajatuksia herättävä. Kaikki eivät ole samaa mieltä. Monien mielestä Matrix on vain ultra-cool tehostepläjäys, missä on vain kaikki mahdolliset uskonnot heitetty samaan tarinaan. Epäilen, että olisin varmasti samaa mieltä, jos olisin ensimmäisenä nähnyt jatko-osat. Mutta ensimmäinen osa on ihan omaa luokkaansa. Ja siitä seuraavaksi.

Morpheus kertoo elokuvan alkupuolella; "The matrix is everywhere … You can see it when you look out your window or when you turn on your television. You can feel it when you go to work. When you go to church. When you pay your taxes. It is the world that has been pulled over your eyes to blind you from the truth … that you are a slave Neo … born into a prison that you cannot smell or taste or touch. A prison for your mind. Unfortunately no one can be told what the matrix is. You have to see it for yourself." Se mikä minua itseäni tuossa lauseessa on aina kiehtonut on se, miten täydellisesti kuvaa markkinointiyhteiskunnan aivopesuprosessia. Ne hyvin harvat, jotka ovat pystyneet vapauttamaan mielensä materiaalisesta maailmasta ymmärtävät juuri tuon punaisen ja sinisen pillerin piilomerkityksen. Jokainen joka pystyy saamaan tuon henkisen herätyksen, löytää yllättäen uuden maailman täynnä mahdollisuuksia. Neolle tämä tarkoitti konkreettisesti sitä miten hän pystyy tekemään ennennäkemättömiä asioita. Matrix on myös katsojalle herätyskello. Se rohkaisee katsomaan syvemmälle, kyseenalaistamaan asioita ja kiinnittää huomiota omiin aisteihin. Tätä kyseistä teemaa käsiteltiin monissa vuonna 1999 tulleissa jenkkileffoissa. Matrixin lisäksi herätyskelloleffoja oli ainakin Fight club, American beauty, Magnolia, Kuudes aisti ja jopa klassikko Being John Malkovich.

Henkistä heräämistä on tarjolla joka paikassa maailmassamme, kunhan olemme vain tarpeeksi kiinnostuneita syventymään asioihin. Suurimmaksi osaksi me olemme vain liian laiskoja sellaiseen. Me mieluusti nielemme niitä materialistisia sinisiä pillereitä, koska pelkäämme punaisen pillerin tuomaa henkistä tuskaa. Kun vapauduttua mielemme voimme alkaa tutustumaan toisenlaisiin filosofioihin kuten akupunktioon ja itämaisiin taistelulajeihin kuten Neo.

Itseäni kiehtoo näiden filosofisten metaforien lisäksi myös suorat tekniset metaforat elokuvassa. Internet on nykyaikana joka paikassa ja koko ajan vain kasvaa isommaksi osaksi meidän jokapäiväistä elämäämme. Jotkut ihmiset viettävät nykyään entistä enemmän aikaa "liitettynä" Internetiin kuin eläisivät todellista live-elämää. On irkkejä, Facebookeja, messengerejä, nettipelejä, jne. On tullut jopa uusi sairaus nimeltään nettiaddiktio. Ja vaikka emme olisi konkreettisesti on-linessa niin olemme silti jollain tavalla liitettynä muihin elektronisiin laitteisiin, kuten kännyköihin, mp3-soittimiin, televisioon, konsoleihin, (mini)läppäreihin,jne. Ja pelottavinta on se, että se lista vain jatkaa kasvamistaan koko ajan!

Ensi kerralla paneudun hieman elokuvan juoneen tarkemmin.

Päivittelyä

2009-11-25T15:24:00.003+02:00

Kiirettä pitää ja blogipäivitys ei ole aktiivista ollut viime aikoina. Mutta hyvä uutinen lienee, että kirjoitan par aikaa kahtakin analyysia. Toinen on huumorin anatomiasta ja käsittelyyn otin Pulmuset-sarjan. Jopa niin aktiivisesti, että olen leikannut sopivia pätkiä, jotka laitan youtubeen. Toinen analyysi, jota myös kirjoitan samaan aikaan on ensimmäisestä Matrixista. Ja ei varmaan kenellekään ole ikävä kyllä, että se on vain ja ainoastaan ensimmäisetä osasta. Jatko-osia, Animatrixeja, pelejä,jne en tule käsittelemään.

Katsoin viime viikolla Inglorious bastardsin, josta oikeasti pidin. Mut se ei ole tulossa analyysiin vaan Tarantinon parhain elokuva, joksi se takulla tulee jäämäänkin eli Pulp fiction.

Lisäksi myös on tulossa Stanley Kubrickin kryptisiä leffoja tulossa suurennuslasin alle, kuten Hohto ja Eyes Wide Shut.

Näitä on ainakin tulossa lähiaikoina.

Leffa-analyysiä elokuvien syvemmästä merkityksestä kiinnostuneille

2009-11-05T14:26:00.000+02:00

Päätin hetken mielijohteesta aloittaa kirjoittamaan pientä blogia elokuva-analyyseistä, joita itse olen henkilökohtaisesti tehnyt kun olen elokuvia katsellut. Ajattelin, että kun joskus joku on ollut kiinnostunut kuulemaan mitä minulla on sanottavaa siitä niin samapa se on kai kirjoittaa ihan julkisestikin. Lisäksi näin outoa unta toissayönä, jossa alitajuntani kertoi erään mielenkiintoisen yhtymäkohdan kaikista supersankareista, jota en ollut ajatellutkaan, vaikka se onkin täysin selvä.

Aion epäsäännöllisen säännöllisesti kirjoittaa sekä jostain elokuvasta, elokuvasarjoista, elokuvatyypeistä, mutta ajattelin myös käsitellä ohimennen myös tv-sarjoja, kirjoja ja sarjakuvia, jotka useimmiten liittyy elokuviin sillä, että joko niistä tehdään leffoja tai leffoista tehdään muunnos tähän muotoon.

Tulossa analyysiin lähiaikoina on ainakin jonkin verran elokuvien (super)sankarianalyysiä. Oman osansa ovat saamassa ainakin Bruce Willis ja hänen toimintasankariroolinsa, Indiana Jones ja tietenkin sarjakuvasankarit, kuten Batman, Spiderman ja Teräsmies.

Mutta piakkoin on tiedossa sitten sellaista.