Ajaa ja kuolla L.A:ssa

Nicolas Winding Refnin (Bronson, Valhalla Rising) ohjaama neo-noir-leffa Drive (2011) on elokuva, josta yleensä ihmiset on kuulleet nämä asiat; se on vuoden 2011 paras elokuva, se ei ole niinkuin Fast and Furius tai Transporter ja että se teki autokaahausleffoille saman minkä Leon teki toimintaleffoille. Ja, että se on kasarihenkinen soundtrackiaan myöten. Kaikki nuo pitävät myös paikkansa.

Elokuvan juoni lyhykäisyydessään on tämä; Drivessa on päähenkilö ilman nimeä, (jota esittää erinomaisella roolisuorituksella Ryan Gosling,) joka päivisin on stuntkuski ja autonkorjaaja, ja iltaisin tekee kuutamokeikkoja pakoautokuskina ryöstöissä. Hän pukeutuu kasarihenkiseen takkiin, jossa on skorpioninkuva selässä. Hänen yksinäinen elämänsä saa käänteen kun hän tutustuu naapuriinsa Ireneen (Carey Mulligan) ja hänen poikaansa Benicioon. Irenen mies pääsee pois vankilasta, mutta on velkaa koronkiskurille ja on pakotettu tekemään ryöstökeikka. Kuski päättää auttaa miestä, että perhekin jätettäisiin rauhaan. Kuten yleensä tässä kohtaa leffoissa käy, että kaikki ei mene kuten piti ja ongelmia tulee vastaan. En viitsi oikeastaan spoilata enempää tässä kohdin. Ryan Gosling ei paljoa puhu, eikä ilmekään pahemmin värähdä. Mutta siitä huolimatta, Gosling ei ole koko elokuvan aikana kertaakaan tylsä. Elokuvaan on saatu muutenkin aika nimekäs joukko, lähinnä tv-sarja puolelta olevia hyviä näyttelijöitä. Mukana Breaking Badin Bryan Cranson, Sons of anarchyn Ron Perlman ja Mad menin Christine Hendricks. Mukana on myös veteerinäyttelijä Albert Brooks.

Driven traileri antaa vihjeitä, että kyseessä on taas sellainen leffa, että päähenkilö joutuu ongelmiin ja joutuu käyttämään ainutlaatuisia ajotaitojaan selviytyäkseen tästä seikkailusta ja muuta tyhmää. Ja mitään tälläistä ei koskaan tapahdu. Oikeastaan elokuvassa on tasan kaksi takaa-ajokohtausta. Ja molemmat kestävät sen 5 minuuttia, jos edes sitäkään. Ja nekin takaa-ajokohtaukset eivät ole sellaisia että painetaan kaasu pohjassa 10 poliisiautoa kintereillä vilkut päällä jahdaten tai pahikset ammuskellen auton ikkunoista. Ei mitään sellaista. Leonin trailerikin antaa kuvan, että tässä on kyseessä toimintaleffa, joka on alusta loppuun ranskalaisen machopalkkamurhaajan toiminnan seuraamista. Vaan eipä ole. Tarina kertookin lähinnä tarinan herkästä miehestä ja pienestä tytöstä. Toki toimintaakin on, mutta rajallisesti. Ja sama on tässäkin. Elokuva kertoo lähinnä ihmisistä kuin tapahtumista.

Drive on todellakin tämän vuoden parhaita elokuvia. Tosin tämä on ollut niin paska elokuvavuosi, ettei siihen kruunuun hirveästi tarvii. Ja se ei todellakaan ole sitä, minkälaisen kuvan elokuvan nimi ja traileri antaa. Ja se mikä siitä juuri tekee hyvän. Tämä on siinä mielessä mielenkiintoinen elokuva, että minä haluan todellakin suositella kaikille näkemään tämän. Kokemaan tämän! Mutta samaan aikaan minä en voi suositella tätä, koska jotkut teistä sanoo, että se on tylsä. Mutta se ei ole. Minusta monet kaahausleffat on tylsiä. Jopa itse kaahauskohtaukset on hyvin tylsiä. Tässä ne ei ole. Se miten Drivessa hoidetaan takaa-ajokohtaukset on pitkälti jännitteen luomista. Pakoauto ajelee rauhassa kadulla muiden autojen seassa, jopa poliisiauton takana kulkien vaikka sitä jahdataan. Välillä menee ajaa parkkiin kadun reunaan ja taas jatkaa. Mutta se just onkin jännittävää. Hyvissä, Pahoissa ja Rumissa on legendaarinen kohtaus, jossa kolme miestä ampuu toisiaan. Itse ammuskelu kestää ehkä sekunnin, mutta sen hetken rakentaminen taas useita minuutteja. Ja se on jännittävää. Kolme miestä. Kuka ampuu kenetkin? Se on jännitteen luomista ja se on elokuvan ohjausta. 

Tanskalainen ohjaaja Refn on ilmeisesti vanhan liiton miehiä, koska on ymmärtänyt miten se tehdään Hollywood-kollegoitaan paremmin. Elokuvassa on paljon kohtauksia, jotka monet ohjaajat tekisivät toisin. Esim. eräässä kohtauksessa Kuski menee strippibaariin ja lyö vasaralla pahista ja sitten laittaa luodin hänen otsalleen ja uhkaa lyödä luodin päähän. Taustalla on strippareita, jotka vain istuvat taustalla ja ovat silleen, että tätä nyt on nähty näissä piireissä usein ennenkin. Hollywood-kollega olisi laittanut ne stripparit kiljumaan ja juoksemaan edes takaisin ympäriinsä hätääntyneinä. Ylipäätään koko strippibaaria edes näytetä. Kuski kävelee vain suoraan takahuoneeseen, mutta me katsojat tiedämme, että se on strippibaari. Hollywood-kollega olisi tehnyt siinä tilanteessa ajon strippibaarista missä päähenkilö kävelee sen läpi ja naiset tanssivat vieressä ja joku baarimaija yläalastomissa olisi kävellyt tarjottimen kanssa ohi ja hymyillyt viettelevästi. Ei mitään tälläistä tapahtunut.

Ylipäätään tämä elokuva nauttii siitä, että se ei kädestä pidättele. Ja sen takia siitä ei voi olla pitämättä. Elokuva tuo mieleen kirjaimellisesti klassisen nimettömän  sankarin, joka tulee jostain ja omaa ainutlaatuisia kykyjä. Kuten Jojimbossa tai Kourallinen dollareita/Last Man Standingissa, joissa kaupunkiin tulee tuntematon mies, josta kukaan ei tiedä mitään. Sitten paljastuukin, että tää kaveri on melkonen miekka/pyssysankari, jolle kukaan ei tunnu mahtavan mitään.

Samoin menee Drivessa. Koskaan ei kerrota mitään taustoja kuskista. Mistä on tullut? Minne hän on menossa? Mistä hän on saanut ajotaitonsa? Miten hän on niin hyvä tappamaan? Kyllä, myöhemmin saamme selville, että hän on myös varsin hyvä tappamaan ihmisiä. Ja vieläpä lähestulkoon aina paljain käsin. Vain kerran koko elokuvan aikana hän ampuu ja silloinkin vain yhden laukauksen. (Päähenkilön takissakin on selkäpuolella skorpionin kuva, mikä herättää ajatuksen logosta kuten Batmanilla tai Spidermanilla on. Hei, hänhän voisi olla Skorpinimies! Ja tämä skorpioni tosiaan pistää. Itse asiassa Refn ja Gossling ovat haastattelussa sanoneet, että pitävät Kuskia supersankarina.) Mutta parasta tässä kaikessa on se, että tuo mies ei ole kuitenkaan mikään machomies, kuten Vin Diesel tai Jason Statham, vaan ihan kaikkea muuta. Elokuvan eräs parhaimmista hetkistä onkin, eräässä hissikohtauksessa, jossa Kuski on Irenen kanssa ja hän huomaa, että vieressä on ammattitappaja, jolla ase pullottaa puvusta. Yleensä tässä kohtaa katsoja ajattelee, että nyt hän käy sen kimppuun. Vaan ei. Kuski ottaa Irene lantiosta kiinni ja suutelee häntä hyvin hellästi ja lempeästi pitkän aikaan. Sitten kun se on ohi, kääntyy Kuski ja tappaa hitmanin paljain käsin hissiin agresiivisesti ja niin raa'asti, että tietää Refnin nähneen Eastern Promisen ja History of Violencen. Jälkimmäinen juuri tuleekin mieleen, sekä tappelukohtauksista, että Kuskin hahmosta. Hän on taitava tappamaan, mutta koskaan ei kerrota miksi näin on. Elokuvan väkivalta on ylipäätään hyvin raakaa. Pahikset viiltävät kurkkuja ja valtimoita auki, eikä päähenkilökään pelkää potkia pahiksen päätä murskaksi. Mutta se ei ole mässäilyä. Se on minusta hyvin realistinen näkemys väkivallasta. Se ei ole coolia. Se ei ole hyvä asia. Itse asiassa ohjaaja Refn oli pyytänyt ohjaaja Gaspar Noélta (Irreversible,Yksin kaikkia vastaan) neuvoja kuinka saada päänmurskaaminen näyttämään raa'alta ja realistiselta.

Elokuva tuokin mieleen muutamien ohjaajien töitä. Juuri tämä David Cronebergin realistinen väkivaltaisuus tuoreimmissa elokuvissa on myös tässä, mutta myös Michael Mannin öisen Los Angelesin kuvaus, jonka Refn on onnistunut todellakin haalimaan. Ja varsin erikoisena yllätyksenä voisin sanoa, että David Lynchin Mulholland Driven unenomanen tunnelma tulee mieleen hyvinkin vahvasti Drive katsoessa. Se oikeastaan tuntuu hyvinkin paljon unelta. Siinä on jotain, että se tuntuu ettei se ole tästä maailmasta. 

Huomaa leffojen tagline.