Hyvän tarinan perusasiat. Osa I

Minua alkoi oikeastaan vaivaamaan kirjoitettuani Die Hardista miksi se on niin huono, se etten oikeastaan kertonut miten nelos-Die Hardin käsikirjoituksesta oli jääneet muutamat perusasiat unohtumaan.

Tarinan kirjoittamisessa on muutamia perusasioita, jotka pitäisi jokaisen kirjoittajan muistaa. Joten kirjoitan aluksi esimerkin.

Tarina A:

Poika tapaa tytön.
Poika kosii tyttöä.
Tyttö vastaa myöntävästi.

En tiedä teistä, mutta minusta tuo on harvinaisen tylsä tarina. Siitä tuntuu puuttuvan juoni. Tai oikeastaan siitä tuntuu puuttuvan tarina sekä juoni. Kokeillaanpa seuraavaa.

Tarina B:

Poika tapaa tytön.
Poika kosii tyttöä.
Tyttö kieltätyy.
Poika kysyy miksi.
Tyttö vastaa, että koska pojalla on huume/alkoholiongelma.

Nyt vasta alkaa tarinassa olemaan mielenkiintoa. Nyt meillä on sentään juoni. Ensinnäkin pojalle tulee samaan aikaan kaksi haastetta; toinen on saada tyttö ja saadakseen tytön on päästävä alkoholista/huumeista eroon. Ja nämä haasteet ovat sekä sisäisiä ja ulkoisia ongelmia. Voi jopa olla, että kyseisen tarina perusristiriita onkin juuri omien sisäisten demonien voittaminen. Lisäksi päähenkilö ei saa olla koskaan staatinen vaan dynaaminen. Muut hahmot voivat olla staatisia, mutta ei koskaan päähenkilö. Hän ei ole koskaan elokuvan lopussa sama henkilö kuin lopussa. Muutehan hahmo ei ole kehittynyt yhtään, eikä oppinut mitään. Lisäksi kirjoittajan pitää miettiä yksi tärkeä kysymys hahmon toiminnalle: Miksi? Mikä on pojan motiivi? Pojan on tehtävä muutos, koska haluaa saada tytön, joten se on hänen motiivinsa ja katsoja/lukija jännittää sitä onnistuuko hän tavoitteessaan vai jääkö tyttö saamatta ja hän ei pääse irti addiktiostaan. Eli hän joutuu todelliseen testiin siitä voiko hän jättää nykyisen elämänsä taakseen saadakseen tulevaisuuden. Tätä kutsutaan jänniteeksi.

Mietitäänpä hetki miten ensimmäinen Die Hard alkaa. John McClane nähdään ensimmäisen kerran lentokoneessa jossa hän pitää penkistä kiinni rystyset valkoisena, koska pelkää korkeita paikkoja.  (Asiaa korostetaan vielä sillä, että hänen vaimonsa on häntä korkeammassa virassa ja hän tuntee alemmuudentunnetta, kun on vain poliisi.)  Sitten hän joutuu myös siihen todelliseen testiin, eli henkiinjäämis/pelastustestiin. Hän kohtaa tusinan terroristeja pilvenpiirtäjässä, jotka ovat kaapanneet hänen vaimonsa ja muita siviileitä pankkivangeiksi. Ulkoisia ongelmia on siis oma hengissä selviäminen, vaimon ja muiden siviilien pelastaminen siinä samalla. Sisäisen ongelman, eli korkean paikan kammon hän joutuu kohtaamaan kun hän tekee uskonloikan pilvenpiirtäjän katolta. Jännite on luotu. Ja kysymys siihen miksi hän tekee sen; koska on hänen on pakko. McClane näkee kun pilvenpiirtäjän omistaja saa napin otsaansa niin hän tajuaa, että jos hän jää kiinni niin hän kuolee muiden panttivankien kanssa. Joten hän on myös ainut toivo panttivangeille. Ja tämä kaverihan ei ole lopussa enää sama mies kuin alussa. Hän on kongreettisen helvetin läpikäynyt, pelastanut yhteisön ja vaimonsa ja näin nostanut oman arvonsa sankariksi. Siinä onkin klassinen lopetus tarinalle kun sankari saa päämääränsä (voittaa terroristit) lisäksi myös naisen(sa) (takaisin).

Jätän Die Hard 2 käymättä, koska sen juoni on hyvin samanlainen ykkösen kanssa vaan siirryn suoraan kolmanteen. Jälleen kerran McClane joutuu ihan kirjaimmaillisesti testeihin, kun joutuu suorittamaan erillaisia tehtäviä ympäri New Yorkia. Alussa McClane on hyllytetty, vaimo ei halua olla missään tekemisissä hänen kanssaan ja kaiken lisäksi hän on täysin alkoholisoitunut.  Siinä riittää sisäistä kamppailua. Ulkoinen tulee taas terroristien kivasta kutsusta seikkailuun, mistä samalla tulee motiivi eli miksi. Koska on taas pakko, koska terroristit räjäyttävät toisen rakennuksen (elokuvan alussa siis räjäytetään tavaratalossa eka pommi), jos McClane ei tee niinkuin käsketään. Ja taas voittaakseen terroristit on McClanen krapulassa hoidettava terroristit ja samalla palauttaa itselleen se sankarin arvo, että voisi myös palata takaisin vaimonsa luo muuttuneena miehenä. (Joka tosin jää leffassa auki, mutta voisimme olettaa, että Amerikan suurimman pankkiryöstön selvittäjänä uskaltaisi ottaa taas ylpeänä vaimoonsa yhteyttä.)

Entäpä mitenkäs Die Hard 4.0 asia menee? McClane esitellään ylisuojelevana isänä, mikä on aika tylsää, koska sellaiseen hahmoon ainakin itsellä on jo heti aluksi vaikea samaistua. Ok, mutta mitenkäs ulkoinen ja sisäinen kamppailu menee tässä? Ulkoinen on tappaa terroristit ja pelastaa Jenkkilä? Kyllä. Mutta miksi ihmeessä, kun koko USA on pysäytetty, niin ainoat ihmiset jotka tuntuvat tekevän mitään asialle on McClane ja hänen uusi nörtti side-kickinsä? Missä ovat asiasta tietävät viranomaiset? Ja oikeastaan miksi McClanen pitää ylipäätään edes sotkeutua koko hommaan? Tässä ei ole mitään henkilökohtaista. Ainakaan ennen puolenväliä kunnes otetaan hänen tyttärensä vangiksi. Ja oikeasti, kuinka monessa tarinassa se menee puhtaasti niin, että poliisi tekee vain työtänsä? Aina on jokin henkilökohtainen elementti mukana. Kuten Speedissä klassinen poliisipartnerin kuoleman kostaminen. Eli jännite puuttuu. Oikeastaan sitä jännitettä ei saada edes silloin aikaan kun McClanen tytär kaapataan, kun McClane ei ole itse siitä moksiskaan, kun hän tietää, että hän saa hänet ihan helposti pelastettua. Eli tähän mennessä en ole keksinyt sisäistä taistelua. (Btw. aikaisemmat "sisäiset ongelmat" oli korjattu tässä jaksossa kun McClane oli voittanut lentopelkonsa opettelemalla lentämään lentokoneella.) Ulkoistakaan ei tunnu olevan, kun McClane ei pelkää mitään ja nykyajan valveutunut katsoja tietää, ettei jos tälläisessa leffassa, jossa ei edes uskalleta kiroilla poiketen aikaisempiin osiin, ei takuuvarmasti kyllä sitä tytärtäkään tapatettaisi. Mutta miksi ei? Kirjoittaja on oman maailmansa jumala, joka voi päättää tapahtuvaksi ihan mitä ikinä hän haluaa. Eri asia on se uskaltaako haastaa yleisöä. Siinä olisi ollut McClanellekin kasvun varaa. Ja loppujen lopuksi, onko McClanen hahmo staattinen vaiko dynaaminen? Staattinen. Hän ei muutu tippaakaan koko elokuvan aikana.

Luin aikoinaan, että Die Hard 4.0 oli alunperin jokin perustoimintaleffakässäri, joka muutettiinkin sitten Die Hardiksi. Ja huomaa, että siihen on todellakin muutettu vain elokuvan nimi ja hahmojen nimet. Koska tämän elokuvan protagonisti eli päähenkilö on Justin Longin esittämä Matt Farrell. Hän on se joka on muuttunut elokuvan lopussa, hän on se jolla on todellinen tehtävä. Hän osaa tehdät samat temput kuin pääpahis (Timothy Olyphantin esittämä Thomas Gabriel) eli tasavertainen hänen kanssaan, päivänvastoin kuin McClane. Eli mitä ilmeisimmin alkuperäinen käsikirjoitus olisi varmasti toiminut paljon paremmin, jos tavallaan sankari olisikin ollut Farrell ja häntä auttamassa oleva McClane. Luultavasti silloin olisi ollut jotain järkeä siinä miksi McClanen tytär on mukana, koska siten olisi saatu edes jokin lemmenkuvio mukaan ja jokin MOTIIVI siihen miksi nämä kaksi kulkevat ympäri jenkkilää kahdestaan estämässä USAn nyt suurinta raharyöstöä.

Ja nämä on ihan perusjuttuja, jotka pitäisi tietää jokainen joka tarinaa kirjoittaa. Sama pätee Indiana Jonesiin. Kadonneen aarteen metsästäjissä alussa hyvin skeptinen Indiana Jones saa kutsun korkea-arvoisilta herrasmiehiltä ja lähtee etsimään Liiton arkkia ennen kuin Hitlerin kätyrit sen löytävät ("pakko"), hän saa mukaansa vanhan heilan Marionin, kadottaa hänet, (sisäinen konflikti, tunteet). Lopussa kun Arkki avataan niin hän on alkanut uskomaan. Tuomion temppelissä Indy on matkalla elokuvan alun edellisestä seikkailusta Delhiin, kun saa taas kutsutaan seikkailuun pienessä kylässä, jossa vanha poppamies kertoo että kylää suojelevat kivet on viety ja lapset on kaapattu temppeliin. Aluksi Indy empii, mutta kun hänen syliinsä kuolee tuomion temppelistä karannut lapsi, on hänen pelastettava heidät, koska hän on todennäköisesti heidän ainut toivonsa. Lisäksi tämänkin leffan lopussa hän tunnustaa, että ymmärtää nyt kivien voimat. Indiana Jones myös käy kongreettisen sisäisen ja ulkoisen helvetin läpi temppelissä, jossa joutuu juomaan aineita, jotka sekoittavat Indyn. Kolmos-Indyssä taas pakottava tarve on pelastaa löytää ja pelastaa hänen isänsä. Lisäksi myös Graalin malja pitäisi taas löytää ennen natseja. Sisäinen konflikti on myös oman isänsä hyväksynnän saavuttaminen. Isä-poika-suhde onkin tämän elokuvan kantavimpia teemoja.

Ja mitens taas Indiana Jones nelosessa asia menee? Mikä on Indiana Jonesin (henkilökohtainen) motiivi lähteä seikkailuun? Hän saa potkut koulusta venäläisagenttiepäilyiden takia ja on lähdössä junalla  pois kun tulee joku random-tyyppi nimeeltään Mutt moottoripyörällä ja sanoo, että hänen vanha kolleegansa on kadonnut Peruun kun etsi siellä jotain kristallikalloja, että nyt pitäisi sitten sinne lähteä sitä etsimään yhdessä. Jos ajattelee tarinan kannalta, niin taas tulee klassinen kutsu seikkailuun, mutta aika laimea tapa. Motiivi tuntuu kuitenkin suhteellisen pieneltä. Kaipa he sitten olivat hyviä ystäviä. Eli olisiko ulkoinen kamppailu sitten neuvostoliittolaisia vastaan, etteivät he ensin saa käsiinsä näitä kristallikalloja, joista ei tiedetä kuin vasta lopussa, että ne kuuluu avaruusolennoille? En löydä ulkoista enkä sisäistä konfliktia, koska Indyn rakas Marion löytyy jossain puolessa välissä, milloin kerrotaan toinen paljastus, että hänellä poika, joka on tuo Mutt. Eli tavallaan tässäkin jaksossa olisi ollut järkeä, jos Mutt Williams olisi protagonisti ja alusta asti olisi selvää, että hän lähtee Etelä-Amerikkaan pelastamaan äitiään. Siinä meillä olisi ulkoinen konflikti ja sisäinen kun tehtäisiin uudestaan tämä isä-poika-suhteen käsittely.

Entäs uusimmassa Rambossa? Siinä on sisäinen konflikti, kun John Rambo taistelee omia demonejaan vastaan ja on mennyt piiloon Thaimaahan rauhoittumaan. Ulkoinen konflikti tulee kun hän lähtee viemään Burmaan lähetyssaarnaajia lähetystyöhön, mutta joutuukin pelastustehtäviin kun paikallinen sotilasjuntta ottaa heidät vangeikseen. Lisäksi sisäistä konflitia on myös paluu takaisin taisteluun. Ok. Nämä asiat kunnossa. Mitenkäs muutos? Elokuva päättyy siihen kun hän palaa kotitilalleen pois viidakosta, jossa hän liennyt asunnut jo pitkään. Eli mitä ilmeisemmin hän on tehnyt oman rauhansa ja saanut pienen rauhan Burmaankin.


Perusasiat ovat tuntuneet unohtuneen uusia Star Warseja kirjoittaessa. En vieläkään tiedä kuka on Episodi I:n protagonisti. Se ei ole Anakin, se ei ole Obi-Wan, se ei ole Qui-Gon Jinn, eikä se ole myöskään Padme. Luultavasti fiksuinta siinäkin leffassa olisi ollut vain yhdistään Qui-Gon Jinn ja Obi-Wan yhdeksi samaksi hahmoksi niin meillä olisi selkeä ja mielenkiintoinen protagonisti.

En tiedä olenko tarpeeksi hyvin selittänyt nämä jutut, mutta kyse on hyvin yksinkertaisten asioiden kunnossa olemisesta tarinassa, että se toimii. Vanhat Star Warsit ovat klassikkoja ja ne toimii, koska ne on yksinkertaisia. Uudessa trilogiassa on taas yritetty tehdä hirvittävän monimutkaiseksi kaikki ja se taas ei toimi. Ei tietenkään, jos katsoja ei tajua. Lucas on unohtanut, että vaikka hän on oman maailmansa jumala niin on silti joitain asioita joiden sääntöjen mukaan on mentävä. Nimittäin se, että tarina on ymmärrettävä. Jos kirjoitat tarinan jota ei ymmärrä, olet epäonnistunut. Siinä pitää olla juoni ja tarina. Sen lisäksi siinä pitää olla joku koukku. Siinä pitää olla joku hahmo, jota seurataan. Sillä hahmolla pitää olla joku pyrkimys. Sen hahmon pitää kehittyä. Anakin Skywalker ei ole minusta muuttunut Kloonien hyökkäyksen alusta Sithin koston loppuun millään lailla. Asiaa korostaa Hayden Christensenin olematon muuttautumiskyky. (Se ei ole muuttautumista että kasvatat pitemmät hiukset ja kasvatat lihakset.)

Jatkossa on tulossa lisää tarinankertomiseen liittyvää asiaa.