Elä vapaana tai Kuole Kovana

Kun on kirjoittanut Bruce Williksen leffoista kaksi juttua niin miksei vielä kolmattakin.

Kesällä uutisoitiin, että olisi tulossa vielä yksi Die Hard-leffa. Mikä oli minusta kiva uutinen kun sellaista ei olekaan tullut 15 vuoteen. Toki on olemassa tämä Die Hard 4.0 aka Live Free Or Die Hard, jota en ole tähän päivään mennessä osannut pitämään osana Die Hard-jatkumoa.

Muistatteko vielä ajan kultaisella 80-luvulla kun oli niitä Arskan ja Syltin tähdittämiä toimintaleffoja, joissa sankari oli yliluonnollisen voimakas ja täysin pysäyttämätön käytännössä. Sitten tulikin ensimmäinen Die Hard, jonka sankari oli joululomalla oleva NYPD:n konstaapeli John McClane, joka joutuu välikäteen terroristien valtaamassa pilvenpiirtäjässä. Hän ei ollut varustautunut tai koulutettu tulevaan tilanteeseen. Sen sijaan hänellä oli kanttia, tilannetajua ja asennetta, joka teki hänestä todellisen työläissankarin, mikä oli poikkeuksellista sinä aikana muihin puolijumaliin verrattavissa olevissa toimintasankareissa.

Sitten pari vuosikymmentä myöhemmin tästä John McClanesta tuli täysin samanlainen superihminen ja toimintatähti, jonka stuntit ja urotyöt venyvät epäuskottaviin mittoihin ja samalla tuhoavat sen peruskonseptin, johon kaikki Die Hardit ovat perustuneet.

Edellisessä osassa McClanella on henkilökohtaisia ongelmia, jotka tekevät hahmosta mielenkiintoisen, mutta tässä osassa ainut henkilökohtainen "ongelma" on se, että hän on ylisuojeleva isä TÄYSI-IKÄISELLE tyttärelleen. Mies, joka ekassa Die Hardissa teki kirjaimmellisesti "leap of faithin", eli kohta missä McClane sitoo ympärilleen paloletkun ja hyppää tyhjyyteen pilvenpiirtäjän katolta, joka on juuri räjähtässä ja hädin tuskin uskoo selviävänsä siitä mitenkään, on muuttunut mieheksi, joka rennosti vain ajaa auton rampista helikopterin päälle, "kun on panokset loppu", tippuu 20 metriä hävittäjän päälle ja siitä sortuneelle loivalle mootoritien pätkälle räjähtävän hävittäjän tulipallot loimuten takanaan, nousee ja puhdistaa pölyt päältään ja samantien löytää pahikset vierestä, jotka kadotti moottoritiellä varttitunti aikaisemmin. Tämä ei ole Die Hard, eikä tuo ole John McClane. Leffan nimi olisi pitänyt olla Kalju Terminaattori 4.0. Joka on muuten vielä tosi tyhmä. Olen tuhannen prosentin varma, että tuskin entinen McClane olisi luullut, että kun laittaa televisiokameran (tai minkä tahansa kameran!) linssin eteen kätensä, ettei se ei peitä ääntä.

Sinänsä hauskaa, että kun korvike-Die Hardeja tehtiin Die Hard 2 jälkeen, kuten Viimeinen Partiopoika ja Striking Distance, niin tavallaan 2000-luvulla tehtiin myös korvike nelos-Die Hardeja, kuten 16 Blocks ja Hostage. Mutta vaikka nuo eivät olleet täysverisiä Die Hardeja eivätkä hahmot olleet McClaneja niin silti niiden hahmoissa oli elementtejä, jotka muistuttivat enemmän sitä oikeaa John McClanea, millainen hän olisi nykyään kuin tämä Robocop, joka ei tunnu saavan mitään yhteyttä hänen vanhaan hahmoonsa. Mitään tämän kaverin dialogissa ei kuulosta yhtään McClanen dialogilta. Ja miten tämä toimintasankari jaksaa taistella kaksi päivää putkeen, nukkumatta, syömättä, juomatta, kusematta ja paskomatta. Hänellä ei edes missään vaiheessa ala väsyttämään. Minne on kadonneet klassisiset "olen liian vanha tähän paskaan"? Ja miten se menee nykyään näin päin, että mitä vanhemmaksi sankari tulee niin sitä fyysisempi siitä tulee, kuten Indiana Jones, josta tuli myös superihminen uusimmassa. Sinänsä ironista, että kun Indystä ja McClanesta tuli supersankareita, niin taas Rambosta tuli uusimmassa inhmillisempi ja realistisempi.

Die Hard nelonen ei ole paska leffa, mutta se on paska Die Hard. Lisäksi se kärsii (kunnon) käsikirjoituksen puutteen lisäksi tarinan omaperäisyyden puutteesta. En puhu varsinaisesti vanhoista kliseistä, vaan enemmänkin siitä nykyajan ilmiöstä leffoissa, että kliseen tilalle on tullut trendi, kuten se että tähänkin elokuvaan piti väkisin laittaa yksi parkour-pahis tai karategimma, vaikka ne ei liity mitenkään juoneen, mutta on vain kiva että meidänkin leffassa on ne kuin kaikissa muissakin toimintaleffoissa nykyään on.

Ja kai tämä on olevinaan myös buddy-leffa, mutta Williksellä ja Justin Longilla ja heidän hahmoilla on välissä liikaa vuosia, että ne edes ymmärtäisivät mistään mitä toinen puhuu. Kova ikävä tulee Williksen ja Samuel. L. Jacksonin kemioita Die Hard kolmosessa.

Paljon voisin vielä sanoa tuosta Die Hardin irvikuvasta, mutta en oikeastaan enää (tänään) halua käyttää aikaani sellaiseen. Aika näyttää tuleeko vielä yksi Die Hard, mutta olen ihan tyytyväinen näihin kolmeen, jotka ovat tulleet.